Suomen kilpailukyky, Eurokriisi, Palkkataso ja muita myyttejä Euroalueesta

Tässä pidemmässä kirjoituksessa haluan kerrata jotain keskeisiä tieteellisiä löytöjä ja myyttejä tämän hetken eurokriisistä. Nojaan kovasti näihin ajatuksiin:

1) Euro on niin kuin kultastandardi, joten se aiheuttaa ongelmia kriisissä valtionvelalle (De Grauwe, 2011)

2) Euro on ylipäätän epäsopiva ‘currency unioniksi’, koska maiden talousrakenne on aivan liian erilaista, sekä ei ole sopivia mekanismeja hoitaa ns. asymmetrisia shokkeja (toinen maa kasvaa, toinen hidastuu). Suuri pahantekijä on liian kapea EKP:n mandaatti sekä puuttuvat verounioni ja pankkiunioni. (mm. De Grauwe, 2012)

3) Eurokriisin alku oli Kreikan valtionvelkakriisi, joka oli puolestaan peräisin Kreikan pankkikriisissä. Tämä on suurin osin peräisin EMU:n rakenteesta josta seurasi valtavat ‘kuumat’ pääomavirrat. (Sen lisäksi Kreikan huijaukset valtionfinanssitilanteesta; Kreikan ei olisi pitänyt hyväksyä euroon, mutta se oli poliittinen päätös lopussa.) (mm. Yanis Varoufakis, 2012)

4. Euroopassa euron takia valtionvelka on relevantti ongelma, mutta muualla valtionvelka ei ole välttämättä ongelma – jos maalla on vielä oma valuutta. Sen yhteydessä tämä ‘austerity’ on siis turha idea, ja se ei myöskään ole ratkaisu valtiovelan pienentämiseen talouskriisin aikana. (mm. Herndon et al 2013, IMF 2013)

5. Aika lailla pahempi ongelma kuin valtionvelka on yksityinen velkaantuneisuus – tämän takia pankit horjuivat niin helposti ja ovat edelleen heikolla jäällä. Tähän kuuluu termi debt deleveraging ja että tämä nykyinen kriisi on ns. balance-sheet-recession, vaikka Euroopassa tämä on johtanut sovereign-debt-kriisiin (mm. Richard Koo 2008, Krugman & Eggertson 2010)

6. Palkkakulut eivät suinkaan ole tärkeimmät tekijät kilpailukyvylle, vaikka julkinen diskurssi niin haluaa. (mm. Feigl 2013)

Kaikki tämä ei tietenkään tarkoita, että on aina hyvä valtiolle hyvää velkaantua. Mutta vaikka velkaantuminen ei ole yhtä isoa vaaraa kuin jotkut väittävät, toisaalta on parempi jos on vähemmän velkaa. Ydin tässä on vaan että velkaa pitää leikata silloin kuin siihen on varaa, eli kasvokaudessa. Tämänhetken austerity-politiikka on vähän niin kuin keski-ajan iilimatojen käyttö tai kupata: muka ne parantaisivat potilasta mutta todellisuudessa ne menetelmät heikensivät sitä vaan.

Myös haluan tehdä selväksi, että monet maat kaipaavat reformit, nimenomaan työmarkkinoissa. Espanjassa ja Italiassa on sen verran jäykkä järjestelmä, että on tosi vaikea nuorille saada (kunnon) työpaikan. Sen lisäksi on vielä iso demograafinen uhka johon liittyy kaikenlaisia hyvinvointivaltiokysymyksiä – harmaa aalto ja väestön vanheneminen/eläköityminen ja työvoimapula.

Tämän kirjoituksen fokus on pelkästään Eurokriisin huono hoito nyky-hallituksien käsissä. En puhu sen enempää työttömyydestä ja eriarvoisuudesta, vaikka ne ovat tärkeitäkin. Ne ovat kuitenkin enemmän tai vähemmän seurauksia tätä kriisiä. Jätän sellaisia ilmiöitä mielelläni muille.

EMUn rakenteelliset  virheet

Kaikkien ytimessä on Euroalueen eli EMU:n puutteellinen rakenne. Kuten tiedetään, hanke virallisesti aloitettiin 1991, Maastrichtin sopimuksella. Siinä päätettiin, että tulisi entistä ja jatkuvasti tiivimpi Euroopan yhteisö (‘..ever closer union…’), jonka piti aloittaa rahaliitolla ja todennäköisesti (mutta ei eksplisiittisesti – myös miten) poliittisella liitolla. Maastrichtin sopimuksessa päätettiin, että vuonna 2002 olisi rahaliitto valmis. Sitä varten laadittiin kriteerejä, jolla piti päättää, onko jäsenmaa valmis euroon vai ei. Siinä oli seuraavat kriteerit:

1) inflaatio ei korkeampa kuin 1,5% korkeampi kuin kolmen alhaisin inflaation maiden keskimäärä.

2) pitkä korko ei korkeampaa kuin 2% niiden matalan inflaation maiden korkoa

3) ESM-jäsen ja ei devalvaatio enintään 2v ennen rahaliittoa

4) valtion budjettivaje ei enempää kuin 3% BKT.

5) Valtion velkaa ei enemmän kuin 60% BKT.

Näitä kutsuttiin ‘konvergenssikriteereiksi’. Nämä ovat aika lailla poliittisia, vaikka niille onkin tiettyjä taloustieteellisiä argumentteja. Mutta kuten Paul de Grauwe (2012) sanoo: ‘Before the union started, the candidate member countries were asked to provide evidence that they cared about a low inflation rate in the same way as Germany did. During this disinflationary process, a temporary increase in the unemployment rate was inevitable. This self-imposed suffering was added evidence for Germany that countries like Italy were serious about fighting inflation. Once the proof was given, these countries could be let in safely.’ Budjettikriteeritkin valittiin sen takia, että 1990-alkuvuosina 60% ja 3% olivat keskimääräiset velkasuhteet (ja sen lisäksi liittyivät nominaalikasvuvauhtiin silloin). Eli nekin ovat poliittisia ja sen arvoisia, koska se oli Euroopan status quo silloin. Mutta kaikkien takana oli Saksan inflaatiopelko – kaikki nämä kriteerit tehtiin sitä varten, ettei tulisi ‘löysien budjettien kautta’ korkeampaa inflaatiota Saksaan. Tästä Saksan inflaatiopelosta on kirjoitettu monessa paikassa ja sen takia Euroopan Keskuspankin mandaatissa lukee pelkästään hintatasosta. Muillakin keskuspankeilla oli tuplamandaatti – hintataso JA työttömyys. EKP:lle on ekplisiittisesti kielletty rahoittaa valtioiden vajeet.

Tämä on tärkeää sen takia, koska euro on niin kuin kultastandardi – jäsenmailla ei ole keinoja/oikeuksia tehdä lisää rahaa – sen voi tehdä pelkästään EKP. Eli kaikkien käytännön merkkeissä, euro on ikään kuin vieras valuutta. Tämä tarkoittaa, että Suomelle sen velkaa, ja asukkaittensa velkaa on euroissa – mikä on valuutta jonka Suomen pankki ei voi tehdä lisää. Paul de Grauwen artikkeli selittää tämä hyvin selkeästi, ja miksi se on ongelma sellaisessa järjestelmässä, missä on yhteinen valuutta mutta ei muita yhteisiä instituutioita kuten verojärjestelmä tai pankkiliitto. Pääpointti on yksinkertaisesti näin, että jos on oma valuutta (kuten Iso-Britannia), sitten finanssimarkkinat eivät koskaan pysty ajaa maan finanssit nurkkaan, koska maan keskuspankki voi tarvittaessa luoda lisää rahaa. Euroalueella toisaalta tämä on hyvin todellinen uhka, koska eurot tehdään vaan Frankfurtissa (EKP:lla) ja markkinoilla on siis valtaa ajaa maiden velat nurkkaan ja/tai sulkea ne pois rahoitusmarkkinoista. Näin tapahtui Kreikalle, Irlannille ja Portugalille. Espanja on jotenkuten vielä rahamarkkinoissa, mutta kaipaisi tukea. Sen takia, että EKP laittoi hätälainahanan auki, nämä maat pystyivät olla likviditeetissa. Tämä on eri kuin solvenssi, koska ainakin Kreikka on todennäköisesti hyvin konkurssissa. Mutta muut maat ovat periaateessa solvenssissa vielä.

Ennen kuin hypätään liikaa eteenpäin, pitää käsitellä hieman, miksi ylipäätän haluttiin rahaliittoa. Ennen kuin Maastrichtin sopimusta solmittiin, oli tietenkin jo  valmistelua siihen, ja Euroalueen isät ja äidit ajattelivat, että Eurooppa on ns. Optimal Currency Area, eli sellainen alue, johon voi rakentaa yhteisvaluuttaa. Nimenomaan amerikkalaiset taloustietelijät (mm. Paul Krugman) mutta myös Paul de Grauwe ja Willem Buiter kritisoivat tät ajatusta kovasti, koska Euroopan maissa on ollut hyvin erilaisia työmarkkinajärjestelmiä, instituutioita ja finanssimarkkinoita. Tässä yhteydessä mainittiin jo, että Euroopassa ns. asymmetric shock olisi todella raju ilmiö rahaliitossa jossa on vain yhteinen valuutta ilman muita OCA:n edelletyksiä. Ja olemme nähnytkin sellaisia shokkeja – mutta siitä huolimatta oli vuosien mittaan lähinnä divergenssia kuin konvergenssia Euroopan talouksien kehityksissä, niin kuin inflaation kuin palkkojen ja kasvun kohdalta.

Jotta voin selittää tämän helpommin, otetaan yhden maan esimerkki: Alankomaat. Unohdetaan hetkeksi ulkomaankauppa jne. Maassa on kasvavia alueita (kuten Randstad lännessä) ja hitaammin tai ei-ollenkaan kasvavia alueita (kuten Noord-Groningen). Maassa käytetään samaa rahaa joka puolella. Ei tässä ole kuitenkaan mitåän ongelmia sen kanssa, että on erisuuruista kasvua. Miksi? Kaksi syitä: Alankomaat on myös pankkiliitto – eli pankitkin voivat vapaasti tehdä kauppoja ympäri maata, sen lisäksi, että ne ovat saman valvonnan alla. Toinen syy on veroja. Siellä Randstadissa talous kasvaa nopeammin, joten sieltä tulee myös enemmän veroja. Valtion kautta niitä käytetään eri puolella maata eri tavalla: esim. Randstadissa voisi kuvitella, että käytetään verorahat enemmän tiehallintoon kuin työttömyysturvaan ja Noord-Groningenissa tilanne olisi ihan toisinpäin. Alankomaissa ei kukaan valita tästä, koska on sama maa, sama kulttuuri ja hyödynnetään kaikesta verojen kautta lopuksi. Sen lisäksi, jos Randstad on liian kiireinen, voi mennä asumaan maaseudulla ja olla kuitenkin samassa hyvinvointivaltiossa.

Mitä voisimme oppia tästä Euroopan kontekstissa? Että meillä on hyvin puutteellinen unioni. Vain se yhteinen raha on olemassa. Mutta ei ole järjestelmiä, että ylijäämä-alueiden rahat kierretetään alijäämä-alueille. Ja se on huono asia, koska ei sellaista yhdessä maassa voisi hyväksyä. Kuvittele, että jaetaan Suomea lääniin, ja ei ole enää valtion kautta verorahojen kierrätys Lappiin ja Pohjois-Karjalaan? Kuinka nopeasti sellaiset läänit olisivat syvässä pulassa? Ja kun meillä Suomessa on yhteinen hyvinvointivaltio, pitäisikö Kajaani sitten leikata sitä olettomiin, sen takia, että on budjettivaje? Entäs sitten ne ihmiset jotka asuvat siellä, pitääkö niiden sitten hyväksyä sitä, että on työtön ja ilman terveyspalveluja yms? Vain sen takia, kun Kajaani ei kasva yhtä nopeasti kuin Uusimaa?

Eurooppa on tällä hetkellä kuin iso Belgia

Tämän lisäksi, ja se on vertauskuva mitä en aiemmin nähnyt, nykyinen Eurokriisi osoittaa, että Euroopan mittakaavalla on sama konflikti taustalla kuin Belgiassa. Sielläkin Vlaams Belang (aiemmin Vlaams Blok) on kasvanut niin hurjasti viime vuosina, sen takia että hollanninkieliset belgialaiset ovat kyllästynyt siihen, että heidän veroista maksetaan ranskankielisten belgialaisten työttömyysrahat yms. Ei ole kovin vaikeaa, nähdä yhdessä maassa tämän hetken Euroopan asetelmaa. Ja jos Belgia on malli, sitten voi myös odottaa, että tulee vahvistusta siihen liikkeeseen, jotka haluavat periferia-maat pois eurosta.

Eurokriisin alku lyhyesti

Seuraava aihe on sitten Eurokriisin alku. Tämä on dokumentoitu aika hyvin, ja lyhyesti se meni niin, että Lehmann Brothers -tapauksen vanavedessa Kreikka ilmoitti, että budjettivaje olikin paljon enemmän kuin aiempi kerrottu. Tämä luku korjattiin vielä muutamaa kertaa, kunnes oli selvä, että Kreikka oli käytännössä jo konkurssi ja tarvitsi kipeästi rahaa jostain. Kuten sanottu, Kreikan ei olisi pitänyt hyväksyä euroon ja GoldmanSachsin avulla se huijasi itsensä euroon. Kreikassa on ollut kaikenlaisia ongelmia, jotka liittyivät mm. veronkiertoon, huono byrokratiaan, nepotismiin yms. Mutta tärkein on, että vaikka Kreikka oli hyvin poikkeuksellinen tapaus, sijoittajat heti rupesivat miettimään myös muiden Etelän Euroopan maiden rahatilanteet, jonka takia Italiassa, Espanjassa mutta myös Irlannissa yhtäkkiä valtiot puristettiin pois rahamarkkinoilta.

Tällä toteamuksella päästään takaisin siihen, että Eurooppa ei ole Optimal Currency Area. Jos se olisi, ei olisi mahdollista, että yhtäkkiä jossain alueen nurkassa riski pidetään paljon korkeampaa kuin muualla. Mutta sijoittajat ovat olleet joten sokeita – sen takia, että Espanja, Italia yms. ovat eurossa, ja EKP asettaa korkotasot, ei tietenkään tarkoittaa, että näissä maissa todellinen sijoitusriski on samalla tasolla kuin Saksassa. Ehkä suurin yllätys tässä kohdassa on, että on kestänyt niin kauan tajuta, että eurojärjestelmä ei suinkaan tarkoittanut riskien tasoittamista.

Tähän hätään keksittiin EFSF ja ESM -rahastot. Kuten Yanis Varoufakis (ja monet muut, kuten Paul de Grauwe) varoittavat ja ihmettelevät, nämä rahastot ovat rakennettu samoilla keinoilla, jotka liittyivät sub-prime-mortgage-kriisiin, eli ne käyttävät derivaatit ‘vipuna’ rahaan. Ja kyllä, myös kriisimaat itse ovat olleet tässä mukana, osittain silloin kun ne itse käyttivät sitä rahaa. Eli mitä kauempaa kriisi kestää, ja mitä enempää maita kriisissä, sitä kovempaa koko rahasto nojaa jäljelle oleville ‘vahvoihin maihin’. Pitää katsoa mitä tapahtuu, kun Ranska joutuu ongelmiin (tai Alankomaat), mutta tämä koko hätärahaston rakenne on hyvin heikkoa. Sen takana on kolme asiaa – 1) Saksa ei halua eikä voi hyväksyä Eurobondeja (perustuslaillinen este) 2) rahastot keksittiin hyvin nopeasti, ilman hyvää pohdiskelua ja 3) EU sopimuksien muutos olisi ollut monissa vaihtoehtoisessa mallissa välttämättä, ja se on taas poliittinen ja hidas asia. Siihen ei ollut aikaa (eri maiden tilanteen nähden).

Välihuomiona haluan sanoa, että mielestäni on hyvin moraalitonta, että Suomen Pankki investoi ne vakuutukset mitä sai Kreikalta ja teki muhkean voiton (en löydä nyt Hesaria missä tätä mainittin, reilu kuukausi sitten). En tosin tiedä mihin ne rahat meni, mutta tuskin Kreikan avuksi. Myös Yanis Varoufakis siellä linkin takana pohti jo samaa asiaa. Onko tämä nyt solidaarisuus??

Säästökuripolitiikka (‘austerity’) – täydellinen katastrofi

Jos palataan sitten politiikan reaktioon eurokriisin, sitten yksi sana on ollut pinnalla koko ajan. Austerity. Säästökuri. Raju säästäminen. Valtion budjetin leikkausta. Yms. Yms. Yms. Tähän politiikkaan voi liittyä yksi ‘kulttuurinen’ ilmiö ja kaksi tieteellistä tekstiä. Kulttuurinen selitys on kalvinistinen/luterilainen moraali – että pitää kärsiä huonosta käytännöstä ja pitää sitten leikata menoja. Tästä voi kirjoittaa paljon, mitä en tee (mutta Pertti Haaparanta kirjoittaa just siitä(kin)). Koko austerity-liikkeen perustuu kahteen artikkeliin, johon en anna linkkiä koska ne eivät ole sen arvoista. Toinen sanoi, että säästökuri toimii ekspansiivisesti, eli toisin sanoin, että leikkaamalla valtion menoja saa kasvua aikaiseksi. Tämä tulos on kritisoitu ja kumottu hyvin perusteellisesti. Toinen artikkeli oli kahden Harvard-proffan artikkeli, jossa 1) tehtiin excel-virheitä, 2) käsiteltiin datoja hyvin omaperäisesti ja 3) jossa korrelaatio ja kausaliteetti katsottiin samana asiana. Tämä artikkeli on nyt hyvin perusteellisesti kumottu.

Tosiasia vaan on, että silloin kuin on taantuma, säästökurin seuraukset ovat negatiivisiä kasvulle, työllisyydelle yms. Ainoa oikea aikaa leikata menoja – mutta siihen poliitikoilla ei ole aina tarpeeksi selkärankaa – on kasvukaudella. Suomen osalta Olli Rehn on sellainen ihminen, joka edelleen uskoo siihen, että säästökurin kautta tulisi kasvua, ja nimenomaan sen kautta, että tulee luottamusta. No, kuten Paul Krugman on sanottu – luottamuskeiju ei tule. Kenellä olisi luottamusta niihin ihmisiin, jotka ajavat maan toisen jälkeen öh..maahan? Jos katsoo vaikka työttömyyslukuja, kuinka voi sitten vielä väittää, että tämä politiikka auttaa? Myös se, mikä on koko politiikan tavoite – valtion velkasuhde – ei ollenkaan tavoitetaan. Kerran toistensa jälkeen Espanjassa, Kreikassa, Irlannissa yms pitää laittaa ennustukset alaspäin. Myös koko Euroalueen näkemys on tosi heikkoa, ja alkuvuodessa Komission joutui jälleen kerran ‘korjata’ luvut alaspäin. Luvassa tällä politiikalla on jopa kymmenen vuotta lamaa, ennen kuin olisi jotain positiivista. Sen lisäksi, että Kreikka ja Portugali ja Irlanti ovat olleet jo noin 5 vuotta lamassa. Milloin oikeasti herrat ja naiset poliitikot (Merkel, Dijsselbloem, Urpilainen, Draghi, Rehn…) voivat myöntää, että tämä ei vaan toimi??

Euron kautta on hyvin mahdollista, myös Alankomaille ja Suomelle, että valtion velka olisi ongelma, koska Euro on ikään kuin kultastandardi. Tämän pitää jo tietää, ja ei auta pätkääkään samanaikaisesti leikata kaikissa maissa valtionbudjettia. Se on kirjanpidollinen mahdomattomuus – jos valtiot leikkaavat rahaa, mistä pitää kasvua tulla? Ei yrityksillä, koska ne näkevät huonoja aikoja ja ovat leikkaamassa itsekin menoja missä voi. Kotitaloukset sitten? No, ei. Löysien lainaehtojen takia kotitaloudet monissa maissa (mm. Suomessa ja Alankomaissa) ovat hyvin ylivelkaantuneet (asuntolainojen takia) ja yrittävät leikata menoja, jotta pääsee ‘kuiville’. Eli, jos on näin, mistä pitää tulla vielä kasvua? Viennistä? Maailmantalous on edelleen heikkoa, ja Paul Krugmanin sanoin, pääsisimme tästä kriisistä jos pystyisimme viemään tavaroita marsialaisiin. Ei vaan ole tarpeeksi kysyntä maailmassa ratkaista kaikki pulmat.

Kotitalouksien velkaantuneisuus ja heikot pankit

Mutta tämä kotitalouksien velkaantuneisuus ja linkki pankkeihin on se, mistä ei tehty melkein mitään, vaikka se on ehdottomasti heikoin linkki (ei ehkä juuri nyt mutta viimeistään silloin kuin pankkien tarvitsee ‘pääomittaa’ itsensää taas). Myös on erittäin huono politiikka ollut, että jotenkin tuetaan heikkoja pankkeja, ja sillä tavalla valtiolle tulee iso riski päästä siihen noidankehään valtion velasta. Monet, esim. Joe Stiglitz ja Yanis Varoufakis, kutsuvat sitä ‘crony capitalism’ tai ‘corporate capitalism’ – sen avulla eliitit pidetään satulassa vaikka pankit ovat oikeasti zombeja jotka oikeassa kilpailutilanteessa menisivät konkurssiin. No, tästäkin voi kirjoittaa enempää.

Kilpailukyky ja palkkataso Euroopassa

Viimeinen asia, mitä haluan nostaa esiin, mistä olen tässä paperiteollisuuden yhteydessä jo puhunut, on palkkakulut kilpailukykytekijänä. Tämän tutkimuksen mukaan palkkakustannukset eivät lainkaan niin tärkeitä kilpailukyvylle kuin luullaan. Koko kilpailuajatus nojaa kahteen virheeseen: ei ole maita jotka kilpailevat vaan yrityksiä, ja tämä ajatus nojaa liikaa tavaroiden vientiin. Kilpailukyvyssä ei yleensä puhuta yritysten varallisuustuloista, palveluviennistä yms. Sen lisäksi, kuten jo sanottu aiemmin, tässä vaiheessa vientipohjaista kasvua ei ole helposti mahdollista, joten monet maat katsovat tavallaan ‘väärää hevosta’. Tietenkin asiat voivat olla hieman erilaisia maille kuten Alankomaat ja Suomi, koska niiden sisäinen kysyntä on varmaan suht. pieni. Kuitenkin, voi sitten ainakin miettiä, jos vientipohjaista kasvua ei ole helposti mahdollista, onko sitten parempi tottua vähempään? Voi varmaan toisaalta tehdä paljon kehittää sisäistä kysyntää. Mutta tähän, ainakin nyt, tarvitaan valtion interventiota – infrastruktuuri, opintotaso, mutta myös tukea uuteen teollisuuteen.

Johtopäätökset

Lopuksi voin vaan sanoa, että on uskomatonta, kuinka iso sotku tämä nyt on. Asiat ovat hyvin monimutkaisia, mutta on ainakin selvä, että on tehty hyvin isoja virheitä euroalueella – ihan alusta lähtien. Toivon hartaasti, että nykyiset (ja entiset) politiitikot ottavat vastuunsa ja vähintään pyytävät anteeksi siitä, että heidän päätöksillä on aiheutettu tarpeetonta kärsimystä.

Advertisements

2 responses to “Suomen kilpailukyky, Eurokriisi, Palkkataso ja muita myyttejä Euroalueesta

  1. Pingback: Finnish and Catalonian similar thoughts on the Eurocrisis – to some extent | Arjen polku

  2. Pingback: Tämän päivän mietinnät – mm. Hesarin pääkirjoitus, Eurokriisi, Suomen talous ja Krimin kriisi | Arjen polku

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s