Ajatuksia työn tuottavuuden problematiikasta

Suomen työmarkkinakeskustelussa peräänkuulutetaan usein, että työn tuottavuuden kasvu on liian hidas, tai että työn tuottavuuden kehitys ei ole (enää) sopusoinnussa esim. palkkakehityksen kanssa ja tämä häiritsee kilpailukykyä. Eikä se ole vaan tämä asia, mutta kuten Tomasetti ym (2017) sanovat:

As the working population is projected to decline with the ageing population, labour productivity growth becomes the sole source for potential average output growth in both the EU and the euro area starting from 2028 (European Commission, 2012). This projection includes both the quantitative and qualitative dimensions of growth.

https://gala.gre.ac.uk/id/eprint/17899/7/17899%20WILLIAM_Bargaining_for_Productivity_Comparative_Report_2017.pdf

Maanantaina 22.2. julkaistiin minun, Markku Sippolan ja Satu Ojalan artikkeli ”Irti keskitetystä, kohti paikallista?”, jossa tarkastelemme erilaisia paikallisen sopimisen yhteydessä esiintuotuja myyttejä. Yksi niistä oli, että paikallinen sopiminen nostaa tuottavuutta. Emme löytäneet vakuuttavaa tutkimusta siitä, että palkkaneuvottelujen taso vaikuttaa työn tuottavuuteen. Päinvastoin näyttää siltä, että työn tuottavuus on niin monisyinen asia, että sitä ei varmaan kannattaisi tutkia makrotasolta – siihen vaikuttaa niin erilaiset, ja mahdollisesti erisuuntaiset asiat.

Esityksessämme nostettiin kolme ”teoreettista” tuottavuuden nousun lähdettä esiin: tuoteinnovaatio, prosessi-innovaatio ja markkinointi-innovaatio. Vaikka nämä ovat kirjallisuudessa tuottavuuden nousun kannalta keskeisimmät reitit, nämä eivät kuitenkaan vieläkään kerro mistä nämä innovaatiot sitten syntyvät. Tuoteinnovaation osalta lähteitä on monet – tutkimustiedon soveltamisesta ”hyvään ideaan”, mutta prosessi-innovaatio puolestaan syntyy usein organisaation sisältä. Tämä voi tapahtua johdon ideoiden suunnalta, mutta yhtä hyvin muu henkilöstö voi keksiä, miten tehostaa työprosessit (kuvaannollisesti työpaikan ”idealaatikko”). Tähän voi liittyä myös yt-prosessit, kun kyseessä on uuden investoinnin harkintaa. Markkinointi-innovaatiot syntyvät siitä, jos uuden tutkimustiedon tai esim. konsultin johdolla keksitään parempia tapoja myydä tavaran tai palvelun.

Eilen pohdin lyhyessä Twitterketjussa hieman tätä problematiikka:

Tilastokeskuksen tietokannasta en saanut ihan sitä dataa, mitä halusin – työn tuottavuuden lukuja, jossa ilmenee sekä työntekijöiden määrä / tai tehdyt työtunnut, että niiden tuotannon arvo (tai määrä). Löysin vain indeksejä ja vuosimuutoksia. Olisi varmaan voineet laskea käsin, tosin. Vaikka ei sitten voi verrata aloja keskenään vaan pelkästään alat itseensä suhteutettuna, se antaa silti mielenkiintoisen kuvan. Ensin teollisuus. Kuvassa on työn tuottavuuden indeksi (arvonlisäyksen per työtunti). Tämä mittari sanotaan kuvaavan suhteellisen hyvin, miten tehokkaasti työtä yhdistetään muihin tuotantofaktoreihin ja miten hyvin työtä käytetään tuotantoprosesseissa. Kuvassa näkyy varsinkin paperiteollisuudesta selkeästi vuoden 2008 talouskriisi. Mutta se ala piristi tässä mittarissa nopeasti, toisin kuin metalliteollisuus joka ”koski pohjaa” vasta vuonna 2012 ja nousi siitä hitaammin. Kemianteollisuuden arvonlisäys per työtunti on melko tasaisesti noussut.

Tässä näkyy kemian- ja paperiteollisuuden osalta selkeästi, mitä kutsuin maanantain esityksessä ”kysyntävaikutukseksi”. Näiden alojen markkinat ovat hyvin globaali ja varsinkin paperiteollisuus on varmaan hyvin pystynyt hyödyntämään verkkokauppabuumista: pakkausmateriaalien (ja siihen sellun) kysyntä on ollut hyvä. Metalliteollisuus on ollut eri tarina – tarinan mukaan Suomen metalliteollisuus tuottaa lähinnä muiden maiden teollisuudelle (esim. Saksassa, Ruotsissa). Tässä on hyvää muistaa, että Suomen metsäteollisuus on sen alan arvoketjujen määrääjä, mutta metalliteollisuus on osittain muiden firmojen alihankintaketju.

Seuraavana on rakennusala. Tämä on kiinnostava ala, koska siinä työn tuottavuus on varmaan työn nähden korkeaa, mutta se on silti hyvin työintensiivistä tuotantoa (kunnes robotit laajasti käytetään). Voiko olla, että ulkomaisen työvoiman käyttö, on myös hidastunut arvonlisäystä? Rakennusala on tilkkutäkki alihankkijoita, jossa on osa ulkomaalaista työvoimaa.

Kuvassa nähdään, että työn tuottavuus on ollut vuodesta 1999 suhteellisen vakaa. En osa sanoa, miksi tuotos per tunti nousi 1998 asti. Kuitenkin vaikuttaa siltä, että viime aikoina rakennusala ei ollut nopean tuottavuuden kasvun ala.

Jos katsotaan vielä erilaiset palvelualat, kuva on taas hieman erilaista.

Kuvassa näkyy laajasti ymmärretty kaupan, logistiikan, MaRan, IT:n ja yrityspalveluiden alat. Ainoa ala, joka tässä näyttää selkeästi notkahduksen on MaRa – alamäki alkoi joskus vuonna 2006-2007. Mielestäni on varsin kiinnostva nähdä, että kaupan ja IT-alan tuottavuuskehitys oli melko samanlaista 2010 asti, ja että myös kuljetusala on ollut selkeästi nousevan tuottavuuden ala (paitsi noin 2004-2009). Yrityspalveluiden alalla voi olla, että siinä on kovempaa kilpailua nykyään, jotta voittomarginaalit on pieniä.

IT on (myös) palveluiden vientiala ja kuljetus toimii myös maan rajojen ulkopuolella. Nämä vaativat erikoisosaamista: ohjelmointitaidot ja kuljetusalan koulutus (rekkoille ainakin, varsinkin jos kuljettaa Mutta MaRa, kauppa ja yrityspalvelut toimivat pitkältä kotimaassa. Näin ollen näiden alojen tuottavuuskehitys on todennäköisesti enemmän kiinni prosessi- ja tuote-innovaatioihin kuin ns. ”kysyntävaikutukseen”.


Kun yritetään miettiä tuottavuutta ja työllisyyttä, on myös hyvää katsoa eri alojen työllisyyttä ylipäätään.

Vaikka siinä on monta alaa mukana, on mielestäni kiinnostava, että teollisuus, palvelut (kauppa + MaRa) ja terveys- ja sosiaalipalvelut työllistävät suurin piirtein samoja määriä ihmisiä. Kun suora tilasto puuttuu, pitää vain olettaa, että eri mittareiden mukaan kahden viimeisempien alojen työn tuottavuus on alhaisempaa kuin teollisuudessa, koska on työintensiivisiä aloja. Mutta palvelualat voivatkin olla tuottavia! Kuten Paolo Tomassetin projektissa Bargaining for Productivity näytetään, Iso-Britanniassa kaupan ala kuuluu korkean työn tuottavuuden sektoreihin, koska maa on valtavasti investoinut logistiikkaan, mutta myös liittynee korkeaan kulutukseen. Vastaavasti MaRan ja kaupan alat ovat riippuvaisia kotimaisesta kysynnästä sekä ulkomaisesti kysynnästä (turismi – ei arvonlisäys ilman muita ihmisiä).

Tiivistäen voi sanoa, että teollisuus, kaupan ja MaRan alat sekä terveys- ja sosiaalipalvelut ovat tärkeitä työllistäjiä Suomessa, jotka tosin toimivat myös hyvin erilaisissa markkinaolosuhteissa.

Kohti korkeampaa työn tuottavuutta?

Mielestäni suuri ongelma nyt on, että peräänkuulutetaan korkeamman tuottavuuden työpaikkoja Suomessa (tai että työn tuottavuuden pitää olla korkeampaa). En tiedä mitä tämä tarkoittaa. Jos on yritys, voi jotenkin tehostaa prosesseja, mutta jos työ itse riippuu vastavuoroisuudesta asiakkaiden kanssa, niin en tiedä mitä tarkoittaa tavoitella korkeampaa tuottavuutta. Sellainen tavoite toki voi olla ulkoistamisen peruste: jos ulkoistaa siivoojia, niin yrityksen arvonlisäys per työntunti (luultavasti) nousee. On minusta kyseenalaista tutkia työn tuottavuuden ammatin tai koko sektorin näkökulmasta, koska sillä häivytetään organisaation ja johtamisen rooli.

Välillä tuntuu siltä, että työn tuottavuuden nousun tavoittelu on itseisarvo. Siivoojan arvonlisäys per työtunti saattaa olla matalaa, mutta hänen työnsä on oleellista koko yrityksen toimintaan (vrt. kauppa tai ravintola jossa ei siivota). Samoin terveyspalvelusektorilla: työn tuottavuus saattaa olla maltillinen per työtunti, mutta työ on yhteiskunnalle tärkeää – sama voi sanoa monista muista ammateista opettajista poliiseihin.

Viime kädessä voi kysyä – kuka hyötyy korkeammasta työn tuottavuudesta? Onko väliä siinä, miten se saavutetaan? Onko palvelualan suhteellisen matala tuottavuus haitta Suomen taloudelle? Toisaalta: paperiteollisuudessa työn tuottavuus on jatkuvasti noussut, mutta alan työllisyys on laskenut rajusti vuodesta 1980. Tämä on se mitä prosessi-innovaatio tekee: se mahdollistaa samaa tuotantoa pienemmällä miehityksellä.

Onko tässä sitten myös koulutuspoliittinen ulottuvuus – onko taloudelle tärkeää, että koulutetaan enemmän ihmisiä korkeamman tuottavuuden aloille? Sitten ongelma onkin erilainen: on monta alaa, jossa tarvintaan erikoistumista. Ei noin vaan pääse sinne töihin – pitää omistaa tietyt ammattiomaiset taidot. Kuitenkin jos tarjotaan uudelleenkoulutusta, se on usein lähihoitajaksi – työintensiivinen ammatti, jossa työn tuottavuus ei voi olla korkeaa, koska se tarkoittaisi, että ei ole hyvää työsuoritusta.

Tärkein pointti tässä pohdinnassa on jotain, mitä tuntuu unohtuvan usein: työ tapahtuu organisaatioissa, asiakkaiden suuntaan ja siinä tavoitellaan muutakin kuin tehokkuutta (vrt. McDonalds vs. Michelin-tähtiravintola Grön). Työ ei ole mitä vaan suorittamista vaan siihen tarvitaan taidot ja tiedot. Siihen tarvitaan kokemusta ja toki myös hyviä työprosesseja, josta viime kädessä johtaja on vastuussa. En edes maininnut kokouksia työn tuottavuuden haittana. Mutta ei ole oikotietä korkeampaan tuottavuuteen.

(ja kuten aina: pahoittelut kielioppivirheistä)

Comments are closed.