Category Archives: Industrial Relations

Analyysi: Elinkeinoelämän keskusliitto etsii uuden roolin

Viime aikoina Suomen työmarkkinajärjestelmä on ollut mylleryksessä. Onnistuttiin sopimaan kikystä, mutta varjon alla: Elinkeinoelämä oli muuttanut sen sääntöjä näin, ettei se voi tulevaisuudessa enää olla osallisena keskitettyihin sopimuksiin. Tämä tarkoitti tulopoliittisten ratkaisujen aikakauden loppu, mikä tosin oli jo ilmassa vuodesta 2008, kun EK ilmoitti, ettei se halua enää tupoja.

Ensin oli aikomus saada Ruotsista kopioitu ns. “Suomen malli” aikaiseksi, mikä tarkoitti, että vientialojen menestys asettaa (sitovan) ylärajan palkankorotuksille. Tässä mallissa, vaikka kuulostaa järkevältä, olisi ollut kaikenlaisia ongelmia, mm. naisten ja miesten palkkatasa-arvoon, ja olisi vahvistuneet tällaisia tendenssejä. Kaavailtu malli kuitenkin jo ehti kaatua ennen kuin otettiin käyttöön, kun Metsäteollisuus ry ilmoitti neuvottelevansa sektoritasolla itse. Myöhemmin Metalliliitto myös ilmoitti, ettei se osallistu enää “Suomen mallin” kehittämiseen. Helmikuussa EK sitten ilmoitti, että sääntömuutoksen takia se irtisanoo lähes kaikki keskusjärjestösopimuksia. Tämä aiheutti kuohuntaa nimenomaan työntekijäliitoilla. Ainakin AKT ja Rakennusliitto nojaavat melko vahvasti erilaisiin keskusjärjestösopimuksiin niiden solmimissa työehtosopimuksissa. Nämä käytettiin sen takia, ettei tarvitse erikseen neuvotella sopimusosioita esim. luottamusmiesten asemasta, yt-neuvotteluista tai irtisanomissuojasta. Esim. Paperiliitto on itse neuvotellut tällaisia osaksi sen työehtosopimuksia. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että osa ammattiliittoja ja työnantajaliittoja joutuu tulevana liittokierroksella (syksy 2017) neuvottelemaan näistäkin asioista. Luvassa on todennäköisesti vaikea neuvottelukierros, ainakin osan alojen kohdalla.

Viimeinen käänne tuli viikonloppuna, kun EK:n Mattila kertoi Helsingin Sanomissa, että suomalaisten palkat ovat 10–15 prosenttia liian korkeat ja ”Tarvitsemme vielä monta kikyä”. Tämä on tietenkin omituinen kommentti, jos muistetaan, että EK ei voi tehdä keskitettyjä ratkaisuja enää, eikä ole olemassa toinen toimija, joka ottaisi tämän roolin. Joten on aiheellista kysyä, miten EK näkee, että saadaan keskitettyjä ratkaisuja aikaiseksi, ilman työantajaosapuolta? EK itse halusi sektorikohtaisen neuvottelukierros, tosin ”Suomen mallin” avulla. Mutta se juna meni jo, kun Metsäteollisuus veti töpselin irti tästä suunnitelmasta. Nyt mennään ilmeisesti kohti ihan perinteistä liittokohtaista neuvottelukierrosta , joita Suomen työmarkkinasuhteiden historiassa on ollut moni.

Mielenkiintoinen tässä valossa on miten Suomen Yrittäjät reagoi Mattilan julistukseen. Vaikka SY:n Jyrki Mäkinen yhtyi monista asioista Mattilan tilannenäkemykseen, hän totesi kuitenkin, että Suomi ei tarvitse yleista palkka-alea. Tästä päästään juuri EK:n ydinongelmaan: kun se on nyt ottanut itsensä irti työmarkkinasuhteiden prosesseista, mitä jää sen rooliksi, ja tarkemmin: miten se erottuu Suomen Yrittäjistä? Mäkisen kommentit näyttävät, että tärkeistä asioista Elinkeinoelämän keskusliitto ja Suomen Yrittäjät ovat samaa mieltä. Myös molemmilla on yhteisenä tavoitteena paikallisen sopimisen lisäämistä sekä työmarkkinaprosessien joustavammaksi tekeminen. Näillä kahdella järjestöllä on myös yhteinen kohderyhmä: yrittäjät ja yritykset. Toistaiseksi näyttää siltä, että Suomen Yrittäjät tuottaa myös jäsenilleen palveluja. EK toistaiseksi näyttää enemmän lobbausjärjestöltä.

Tulevan ajan suuri kysymys on: löytää Elinkeinoelämä itselleen profiilia, millä se erottuu Suomen Yrittäjiltä? Metsäteollisuus ry:n suhtautuminen ”Suomen malliin” näyttää, että EK on rajoitetusti valtaa ohjata sen jäsenten toimintaa työmarkinasuhteiden suunnasta. Vaikka Elinkeinoelämän keskusliitto varmasti uskoo, että sen nykystrategialla päästään sen toivomaan malliin, voidaan pohtia: tarvitaanko Elinkeinoelämän keskusliittoa sitten vielä? Se on viimeiset 10 vuotta vahvasti ohjannut Suomen työmarkkinasuhteiden kehityssuuntaa, mutta jääkö se nyt ilman tehtävää? Vai onko EK sitten Suomen Yrittäjien kilpailija jäsenistä mutta ne ajavat jokseenkin samoja tavoitteita politiikan vaikuttamisen kautta? Toisin sanoin: mihin siirtyy työmarkkinasuhteiden painopiste?

Advertisements

“Suomen malli” työmarkkinoihin – miksi?

Kiireinen päivä tänään, joten hyvin pelkistetty jotain ehdotetusta “Suomen mallista”. Se on ilmeisesti sellainen, että “että jatkossa vientiliitot määrittäisivät palkankorotusten ylätason.”

Miksi?

  • Koska Suomen kilpailukyvyn tulee parantaa.
    • Ajatusvirheet:
      • Suomi on vientivetoinen talous – ei pidä paikkansa, katso tässä. Jos Suomi olisi oikeasti vientivetoinen talous, viennin arvonlisäys olisi isompi kuin kotimaisen sektorin.
      • Suomen kilpailukyky (hintakilpailukyky) riippuu jotenkin kotimaisen sektorin palkoista. En edes ymmärrä mikä mekanismi tässä pitää olla, koska jos mitään, kotimaisen sektorin arvoketjussa on tuontia. Jos suomalainen teollisuusfirma myy jotain Suomessa, vaikka lähikaupan kautta, se ei ole vienti. Kysynnän määräytyy siten kotimaisen tulotason kautta.
      • Ab Suomi Oy. “Suomi” ansaitsee rahaa myymällä tavaroita ulkomaille. Vain sen kautta tulisi rahaa Suomeen. “Emme voi rikastua toistemme paitojen pesemällä.” Tämä ajatus sivuuttaa kokonaan miten raha luodaan fiat currency -järjestelmässä.
      • Tämä Suomen malli sivuuttaa myös se, että nimenomaan teollisuudelle palkkakustannukset ovat pienempiä huolia. Eilinen synkkä viesti viennistä osoittaa vaan yhtä asiaa: jos muualla markkinat kasvavat, mutta vienti sakkaa – me tehdään väärät tavarat. Ei palkkamaltti auttaa siihen yhtään. Kotimainen sektori riippuu taas kotimaisesta kysynnästä, ja sitä saa vaan kasvaamaan palkkojen kautta.
  • Seuraukset:
    • Mielestäni Suomen mallissa unohdetaan (jälleen) tyystin että Suomi on eurossa. Katso tästä linkistä kaava. Ei teollisuusalojen palkkamaltilla voi radikaalisti muuttaa tuota kaavaa – että reaalinen effektiivinen valuuttakurssi muuttaisi olennaisesti positiivisempaa.
    • Jos maailmassa menee hyvin, ja teollisuuden aloille menee hyvin, tulee kotimaisille sektoreillekin isompia palkankorotuksia. Mutta jos maailmassa menee huonosti tai Suomen teollisuus ei pysty diversifioimaan tuotteensa (tai ylipäätään myydä mitä maailmalla halutaan), sitten “Suomen malli” kyykyttää kotimaiset sektorit. Ja kuten olen jo kauan sitten sanonut, Suomen talous joksikin pärjäsi niin kauan kuin kotimainen kysyntä riitti 2008 jälkeen (See some data here). Suomen malli toimii negatiivisena paineena siihen.
    • Jatkona siihen – tämä tulee tietenkin suoraan negatiivisena asiana naisvaltaisille aloille. Eli tässä on selvästi myös tasa-arvonäkökulma.
  • Eli: mielestäni olisi tosi huono idea toteuttaa “Suomen malli”, koska kaikkien EMU-sääntöjen ja Euron lisäksi tämä lisäisi jälleen uusi joustomattomuus jolla on hyvin todennäköisesti vain mahdollisuudet positiviisiseen suuntaan ja todelliset vaikutukset negatiiviseen suuntaan.
    Mielestäni olisi oikeasti aikaa Suomen työmarkkinamallin uudelleenkeksimiseen. Korporatismi on ihan fine sinänsä, mutta mielestäni tällä hetkellä yritys päästää sopuun ei edes (lopun lopussa) hyödynnä vientialan liittoja.

Kilpailukykysopimus osoittaa ay-liikkeen fragmentoitumisriskiä

[kielikorjattu versio tullee kunhan kerkiän]

Tässä vaiheessa päivää on selvää, että SAK:n hallitus on antanut “vihreän valon” “kilpailukykysopimukselle”. Postauksessa haluaisin piirtää suuret viivat siitä, miksi eri liitot päättivät olla neuvottelematta tästä uudesta sopimuksesta.

Aluksi kuitenkin tämä: niin kuin edellinen sopimus (Kasvu- ja Työllisyyssopimus) tälläkin sopimuksella on kamala Newspeak-mainen nimi: kilpailukykysopimus. Kuten eri tahot ovat todenneet jo, sopimuksessa on kaikenlaisia elementtejä, jotka ovat lopun lopussa palkka-alennusta. Joten kilpailukyky=palkka-alennus? PK-yrityksille asia on vähän eri ehkä, mutta nille firmoille, jotka “hoitavat” suurin osa Suomen vientiä, palkkakustannukset eivät juurikaan ole suurin ongelmaa.

Ajatukseni perustuvat tämän postauksen analyysissa tähän artikkeliin, missä selitetään, että sektori on joko “tradable” tai “non-tradable”. Siinä myös näytetään,  kuinka isot erot ovat näiden sektorien välissä jos puhutaan tuottavuudesta. Tämän lisäksi postaus perustuu tämän artikkelin havaintoon, että euroalueen ydinmaista (mihin Suomi luokitellaan) reaalit yksikkötyökustannukset selittävät hyvin marginaalisen osuuden kauppataseen vaihtelusta. Lyhyesti sanottu: yksikkötyökustannusten alennus ei tee kovin paljon viennille, ja sen lisäksi on monta talouden sektoria, jolle kotimainen tulotaso (ts. kotimainen kysyntä) on tärkeämpää.

Viikonlopun aikana ei tullut kovin paljon muutoksia siihen, mitkä liitot eivät lähde neuvottelemaan uudesta sopimuksesta: PAM, AKT, SEL ja Rakennusliitto – tämä viimeinen oman tiedotteen mukaan, koska “liitto neuvottelee uudet työehtosopimukset ensi talvena ennen nykyisen sopimuskauden umpeutumista. Näin ollen alalla ei ole tänä keväänä tarpeen käynnistää neuvotteluja työehtosopimusten muuttamiseksi. Rakennusliiton hallitus totesi niin ikään, että yhteiskuntasopimuksessa määritelty kilpailukykypaketti on jo käytössä rakennusalalla.” Tästä syystä todennäköisesti Rakennusliitto äänesti tyhjää.

SAK-laisista liittoista PAM edustaa palvelualaa, AKT kuljetus ja SEL Suomen Elintarviketyöläisiä (leipomo-, lihanjalostus-, maidonjalostus- ja teollisuus sekä virvoitusjuoma- ja panimoalalla). Suomen Lentoemäntä- Stuerttiyhdistys SLSY ei kuulu SAK:on mutta ei myöskään lähde neuvottelemaan “yhteiskuntasopimuksesta” koska se on tehnyt jo “kilpailukykysopimuksen Finnairin ja Blue1:n säästösopimusten muodossa”.

Mitä näissä on yhteistä? Rakennusliitto, PAM ja SEL edustavat sektoreita, jotka ovat ns. ei-vientialoja. AKT kuljetusliittona on hieman vienti- ja ei-vientialojen välissä ja myös eri tietokantojen luokittelussa näkyy, että kuljetus on joskus luokiteltu vientialana, joskus ei-vientialana. Tämä tietenkin riippuu siitä, millaista kuljetusta katsotaan – merikuljetus on enemmän vienti kuin maan sisäinen pakettikuljetus tai bussikuljetus. Kuljetusalalla olisi varmaan viisasta katsoa eroja sektorin sisällä, ja siten AKT:n osalta sisäinen valtatasapaino näiden eri alasektorien välissä.

Ammattiliitot edustavat jäsententä. Suomen keskusteluissa on viime päivinä puhunut paljon siitä, että onko ammattiliitoilla liikaa valtaa, tai ajattelevatko ne vaan omia etuja yms. En sitä täällä käsittele sen enempää, koska se on iso kysymys. Mitä mä tässä kyllä sanon, on, että on mielestäni hyvää, että jotkut ammattiliitot haastavat elinkeinoelämän ja politiikan hokemaa mantraa kilpailukyvystä – olkoon se sitten sen kautta, että PAM, AKT ja SEL eivät tule mukaan soveltamaan “kilpailukykysopimusta”. Kuten taloustieteissä ihan hyvin tiedetään, on palkalla kaksi puoli: se on kuluerä mutta myös tulolähde. Ilman palkat ei tuloja yrityksille. Tässä se on myös ihan samaa ostetaanko tuotteet/palvelut julkiselta tai yksityiseltä puolelta – tulo on tulo. Tästä syystä on niin tuhoisa mitä Sipilä & co haluavat: palkka-alennus tarkoittaa hyvin varmasti kotimaisen kysynnän lasku, vaikka on hyvin epävarmaa hyötyykö teollisuus palkka-alennuksesta (mm. koska palkkakustannukset ovat vain pieni osa kokonaiskustannuksista).

Tästä toiveajattelusta voi myös “syyttää” teollisuusliitot: Metalliliitto ja Paperiliitto yms tulevat mukaan tähän “kilpailukykysopimukseen” vaikka niiden jos kukaan pitäisi tietää, että pääomaintensiivisessä teollisuudessa palkkakustannukset eivät yhtäkkiä aiheuta ihmeitä – Suomen vienti riippuu todella kovasti maailmantaloudesta eikä palkka-alennus muutu siihen pätkääkään.

Lyhyesti voi siis hyvin ymmärtää, miksi PAM, AKT ja SEL eivät hyväksyneet “kilpailukykysopimusta”. On tässä mielessä yllättävää, että Ylen Uosukainen ei tunnista PAMin syytä tähän (viime vuosien säästökuripolitiikka on syönyt kovin paljon kotimaista kysyntää). Mutta mitäs JHL, Super, TeHy ja muut julkisen sektorin liitot? Veikkaan, että nämä liitot ovat olleet jo valmiiksi heikossa asemassa EU:n asettamien budjettirajoitusten takia, eikä tällä hetkellä ehkä ole tarpeeksi vastavoimaa hallitukselle (kun on tehty jo niin monta kipeitä päätöksiä).

Voimme puhua yleissitovuudesta ja pitää myös puhua miten työehtosopimukset sopivat PK-yrityksille, mutta sielläkin voi olla, että suuri vaikutus on kotimaisella tai ulkomaisella kysynnällä, ei niinkään palkkatasolla. PK-yrityksille on kyllä tärkeää keksiä jotenkin joustavammat sovellukset, kun TESis ovat sinänsä tietenkin enemmän suurten teollisuusalojen instrumentti. Tästä joskus myöhemmin.

Luulen myös, että ne liitot jotka äänestivät neuvottelemisen puolesta, halusivat “pelastaa nykyistä systeemiä”. Suomen työmarkkinasuhteiden järjestelmässä on jo monta liikkuvaa palaa (EK:n epäselvä rooli tulevaisuudessa, paikallisen sopimisen neuvottelut yms) joten ehkä yksi kriisi lisää olisi aivan liikaa. En tässä nyt kommentoi uuden sopimuksen sisältöä, se jää toiselle kerralle.

About Finnish unit labour costs

For a text that I am writing, I have been digging around in OECD.Stat, since there are lots of interesting statistics on unit labour costs (ULC). The text, in part, analyses the sectoral changes in ULC in Finland.

The OECD.Stat and Eurostat definition are the same (and actually the statistics come from/through Eurostat to OECD.Stat according to the information.) To remind:

Unit labour costs (ULCs) measure the average cost of labour per unit of output. They are calculated as the ratio of total labour costs to real output.

In other words, as Knibbe (2015) states: “It is a crude approximation for the share of GDP going to workers.” It important to note that in this ratio, “the variables used in the numerator (compensation, employees) relate to employed labour only while those in the denominator (GDP, employment) refer to all labour, including self-employed.

The OECD offers deconstructed data, where the components (in the employment based ULC) are separated. For Finland, it looks like this:

Source: OECD.Stat

Source: OECD.Stat

It is clear that Finnish ULC dropped because of the sudden drop in GDP from 2007-2008, NOT because of outrageous wage increase in 2007-2009. In fact, those alleged big wage increases are not really visible here – until 2012 the graph shows a quite steady increase in labour compensation per employed persion; it is possible to say that the average rate of growth has not changes very dramatically. GDP, on the other hand, has changed dramatically, and although the labour compensation has flattened since 2012, the GDP has declined more/flattened more.

That is the nearly 4 year stagnation that we have experienced in Finland. ULC has obviously declined as matter of statistical fact, but from the graph it is quite clear to see how much labour compensation would have to change to restore ULC to the pre-2007 level. And although I do not have the means to simulate this, such a decline in labour compensation would almost certainly have a very negative impact on the GDP (as I have argued before, the Finnish economy was kept afloat through domestic demand. Not anymore!).

So I do understand the worries of Finnish business life about “competitiveness”. For individual firms the combination of stagnant economy and rising labour compensation is toxic. But the point is simply that ULC is in no way a suitable measure of competitiveness! And, beyond that, there is an argument to made (as Knibbe (2013) does, that ULC should increase, given the ECB’s inflation target. – iIn particular given that in Finland producer prices have been sliding since 2012 and that there are not many upwards pressure on the Finnish CPI .

Where politicians talk about structural reform (and mean wage decreases) I think Finland needs structural reform of its industrial base. Looking for new markets. Innovating. Moving into selling more high-value added products. Of course, in a developed country like Finland it is clear that the domestic market has a large impact on GDP, more so than exports, but it certainly doesn’t hurt to use Finland’s high-tech potential more! In any case it should be long due that politicians acknowledge that wages are not the issue here (or only a minor issue). The big issue is still European and world demand. In recent days there have been commentators speaking about Finland missing the last legs of the growth cycle. They may be right, but also then Finland has to reconsider deep and hard what it sells, and especially HOW.

Yhteiskuntasopimus, jälleen

Ilmeisesti on löydetty taas “tahtotila” ryhtyä neuvotella yhteiskuntasopimusta. Lycka till.

Tästä YLE:n uutisista pisti silmään seuraavaa kappaletta:

Hänen [Lauri Lylyn] mukaansa SAK:n tavoitteena on myös estää työsopimuslakiin kaavaillut määräaikaisissa työsuhteissa olevia koskevat heikennykset sekä työehtosopimuksiin liittyvät heikennykset.

En tiedä mitä on kaavailtu, mutta mietin vaan, miten nämä kaavailut suhtautuvat Mä䄄rä„aikaista ty”ötä„ koskeva puitesopimukseen (Council Directive 1999/70/EC of 28 June 1999)

Syrjim„tt”myyden periaate (4 lauseke)
1. Mä䄄r„aikaisiin työ”ntekijö”ihin ei saa soveltaa epä„edullisempia ty”öehtoja kuin vastaaviin vakituisiin ty”öntekijö”ihin
pelkä„stä䄄n siksi, ett„ heillä„ on mä䄄rä„aikainen ty”ösopimus tai työ”suhde, ellei siihen ole asiallisia syitä„.

Käsittääkseni Suomessa on aika tiukka juridinen käytäntö siitä, milloin työsopimus saa olla määräaikainen.

Onko Oikeusministeri kuullut asiantuntijoita vai onko tämä taas mennyt sillä pohjalla, että halutaan jotain katsomatta onko se mahdollista?

Yhteiskuntasopimus kaatui – mitä nyt?

Mediassa vilisee jo kaikenlaisia visioita siitä, mitä nyt tapahtuu työmarkkinasuhteissa kun “yhteiskuntasopimus” kaatui. Haluan ensin taas kerran korostaa, että tämä oli oikeasti pyrkimus saada jonkinlaisen keskitetyn sopimuksen aikaiseksi – termi yhteiskuntasopimus kuuluu poliittiseen filosofiaan.

Nyt on kaaos. Sitten (osittain nyt jo) tulee syyttelevät sormet – syyllisiä etsitään. Seuraavaksi tulee..mitä?

Olen miettinyt näitä neuvotteluja koko ajan, ja siinä on ollut ihan avain epäonnistumiseen edessä: Sipilän pakkolaki-idea on ollut täydellinen kannustin EK:lle antaa neuvottelut kariutua. Mieti vaan, ne pakkolait heikentävät työntekijän asemaa. Sen lisäksi, että tämä näyttää sopivan EK:n kilpailukykyagendalle, se on myös erittäin kätevä, kun EK voi nyt väittää, että ammattiliitot ovat itse syyllisiä siihen, että niiden jäsenten asema heikkenee. (On ihan eri kysymys, auttavatko pakkolait tai yhteiskuntasopimus yhtään kilpailukykyyn).

Joten mä näen seuraavan tapahtuvan (in abstracto ainakin):

  1. pakkolait tulevat jotenkin (ellei kaadu perustuslain asioista)
  2. sektorikohtaiset neuvottelut tuottavat korkeat palkankorotukset ja paljon lakkoja
  3. EK luulee, että kun keskitettyjen sopimusten tie on nyt suljettu pois, 2. kohdan seuraukset antavat ohjenuoran kohti aidot paikalliset neuvottelut
  4. Ammattiliitot eivät hyväksyisi tätä, mutta EK yrittää entistä kovemmin saada sen tahtoa läpi ja kun se saa nyt voiton, ehkä tämä merkitsisi ay-liikkeen merkittävä heikkeneminen, siitä huolimatta, että tulee todennäköisesti lisää jäseniä.
  5. Joka tapauksessa yhteiskuntarauha on todennäköisesti pitkään pois tästä syystä.

Keskeinen asia on kohta 3. Sektorikohtaiset neuvottelut tuottavat korkeat palkankorotukset (tai korkeampi kuin paikallisissa tai keskitetyissä). Olen kahden ajatuksen välillä: joko EK tekee täsmälleen samaa mokaa kuin vuonna 2008 (kun “TUPO kuoli”) tai tämä on erittäin harkittu taktinen voitto.

Ei ainakaan hyvältä näyttää työmarkkinasuhteille!

“Union power and inequality” (VoxEU)

Link here.

Conclusion of the interesting paper:

“If our findings are interpreted as causal, higher unionization and minimum wages can help reduce inequality. However, this is not necessarily a blanket recommendation for higher unionization and minimum wages. Other dimensions are clearly relevant. The experience with unions has been positive in some countries, but less so in others. For instance, if unions primarily represent the interests of only some workers, they can lead to high structural unemployment for some other groups (e.g. the young). Similarly, in some instances, minimum wages can be too high and lead to high unemployment among unskilled workers and competitiveness losses. Deciding whether or not to reform labor market institutions has to be done on a country-by-country basis, taking into account how well the institutions are functioning and possible trade-offs with other policy objectives (competitiveness, growth, and employment). Finally, addressing rising inequality will likely require a multi-pronged approach including tax reform and policies to curb excesses associated with the deregulation of the financial sector.”