Category Archives: Industrial Relations

“Union power and inequality” (VoxEU)

Link here.

Conclusion of the interesting paper:

“If our findings are interpreted as causal, higher unionization and minimum wages can help reduce inequality. However, this is not necessarily a blanket recommendation for higher unionization and minimum wages. Other dimensions are clearly relevant. The experience with unions has been positive in some countries, but less so in others. For instance, if unions primarily represent the interests of only some workers, they can lead to high structural unemployment for some other groups (e.g. the young). Similarly, in some instances, minimum wages can be too high and lead to high unemployment among unskilled workers and competitiveness losses. Deciding whether or not to reform labor market institutions has to be done on a country-by-country basis, taking into account how well the institutions are functioning and possible trade-offs with other policy objectives (competitiveness, growth, and employment). Finally, addressing rising inequality will likely require a multi-pronged approach including tax reform and policies to curb excesses associated with the deregulation of the financial sector.”

Advertisements

Työmarkkinasuhteet käännekohdassa?

Tämä kirjoitus oli tarkoitettu mielipidekirjoitukseksi, mutta Helsingin Sanomat hylkäsi sen. Ei voi mitään. Ajattelin pistää sen nyt tänne, niin että se on “ulkona” ennen perjantaita.

—————–

Ensi perjantaina tapahtuu pitkästä aikaa suurmielenilmaus Helsingissä. Suurin syy siihen on se, että Suomen hallitus puuttuu sopimusvapauteen. Mielenilmauksen takana voi nähdä kolme suurta kehitystä viime vuosista, jotka kuitenkin liittyvät yhteen. Ensimmäinen on, että ammattiliitot ovat olleet vastuullisia jäseniä työmarkkinajärjestelmässä, joilla on ollut yhtä hyvin kuin työnantajapuolella kilpailukyky mielessä. Toinen siihen liittyvä asia on viennin todellinen tärkeys Suomen taloudelle ja kolmas on näiden vaikutus kotimaisille aloille, eli lyhyesti palvelu- ja julkiselle sektorille.Vastuullisuus löytyy Suomessa työmarkkinasuhteista. Kuitenkin, muuttuvien valtasuhteiden ansiosta Suomen korporatismimalli on muuttunut. Vuonna 2008 työnantajapuoli julisti TUPOn kuolleeksi. Työnantajapuoli olisi voinut arvioida, että sektorikohtaiset neuvottelut olisivat tuottaneet liian korkeat palkankorostukset. Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanenkin mainitsi asiasta vuonna 2008 EK:n seminaarissa.

Vuonna 2009 oli yritys saada palkka-ankkuri paikallaan. Palkka-ankkuri tarkoitti, että aloille, joilla menee hyvin, sai sopia 0,5% palkankorotusta kuten metalliteollisuudessakin. Tämä vain osittain onnistui lopun lopussa ja aiheutti närästystä työntekijäosapuolten keskuudessa. Vuonna 2009 saatiin aikaiseksi ns. sosiaalitupo, joka paransi työttömyysturvasta ja varmisti eläkkeiden rahoituksen. Tämä ”osa-aihesopimus” osoitti työntekijänpuolen olevan vastuullinen.

Muuttuvat valtasuhteet näkyvät hyvin uusista keskitetyistä sopimuksista. Vuonna 2011 päästiin Raamisopimukseen, jonka ydin oli enemmän työelämän laadun parantamissa kuin palkkakysymyksissä sinänsä vaikka tässäkin huoli kilpailukyvystä oli tärkeä taustatekijä. Vuonna 2013 työmarkkinaosapuolet sopivat Työllisyys- ja kasvusopimuksen, jossa oli äärimaltilliset korotukset. Tänä vuonna sovittiin T&K-sopimuksen kolmannen kauden palkankorotuksista. Uusien keskitettyjen ratkaisujen aikana ay-liike on ollut varsin rakentavaa, koska se itsekin ajatteli, että kovat ajat vaativat kovat toimet. Nimenomaan työllisyys- ja kasvusopimus on mennyt vientialojen (työnantajien) toiveiden mukaisesti – tuli maltillinen ratkaisu. Viime vuosina työmarkkinasuhteiden vallan tasapaino on muuttunut – sen mukaan, että teollisuudessa (ja palveluissa) on kadonnut työpaikkoja ja myös ammattiliittojen neuvotteluasema on heikentynyt. Näiden laskevien vientialojen työntekijöiden määrää nähden on vähintäänkin omituista, että Sipilän hallitus ja myös EK syyttävät enimmäkseen työn kuluja Suomen ”heikosta kilpailykyvystä”.

Toinen tekijä on viennin todellinen tärkeys Suomen taloudelle. Sellutehtailla ja metalliteollisuudella on ollut hyviä vuosia. Tullin tilastot näyttävät, että esimerkiksi paperin ja teräksen vientiarvo on ollut edelleen korkeaa ja ne ovat edelleen Suomen tärkeimmät vientituotteet. Erityisesti paperi- ja metalliteollisuudessa on ollut jo pitkään yhteinen huoli kilpailukyvystä. Paperi- ja metallituotteiden lisäksi suurin Suomen vientituoteryhmä on koneet – metsäkoneet, paperikoneet, hissit, sähkömoottorit yms. Nämä ovat maailmassa haluttuja, juuri sen takia, että Suomessa tehdään laadukasta tavaraa. Se, mitä voi ehkä sanoa Suomen vientikilpailukyvystä, on, että se on melko yksipuolista. Viennissä on myös paljon raaka-aineita. Tämä johtaa kysymykseen – mitä oikein tehdään suomalaisella osaamisella? Emmekö osa myydä keksintöjämme maailmalle? Turha syyttää työntekijöitä siitä, että tavarat eivät mene kaupaksi. Paperi, metalli ja koneet menevät kaupaksi – miksi ei muita tuotteita sillä tavalla, että niillä olisi merkitys taloudelle ja ennen kaikkea työllisyydelle? Toki Suomessakin tehdä high-tech tuotteita, mutta vientikoneisto ei ole viritetty niihin.

Viimeinen asia liittyy Suomen talouspolitiikan vaikutukseen kotimaiseen työhön. Kun on tehty keskitettyjä ratkaisuja nimenomaan sillä oletuksella, että vientikilpailukyky paranee, on julkisen sektorin ja palvelusektorin työntekijöille aika rankka paikka, että siellä Suomen talouspolitiikka on johtanut yt-neuvotteluihin ja lomautuksiin. Sen sijaan, että tuijotetaan viennin menoa, pitäisi kiinnittää enemmän huomiota vaikutuksiin naisvaltaisiin aloihin. Niiden työntekijöiden (m.l. opettajat ja sairaanhoitajat) määrä on paljon isompi kuin teollisuuden ja näin heidän palkkojen heikennykset eivät auta kotimaista kysyntää eivätkä ainakaan vientikilpailukykyä. Kun mietitään, miten hallitus haluaisi vielä rajoittaa sopimusvapautta, on hyvin ymmärrettävää, että jopa vastuulliset ammattiliitot, jotka edustavat pääomaintensiivisiä aloja, kuten Paperiliitto ja Metalliliitto osallistuvat perjantaina mielenilmauksessa. Työmarkkinasuhteet voivat hyvin olla käännekohdassa.

Ammattiliittojen kiukku

Onpa hyvä hetki olla työmarkkinasuhteiden tutkija. Ei hetki kestänytkään ennen kuin ensimmäiset ulosmarssit tapahtuivat hallituksen uusien suunntelmien seurauksi. Tänään on ilmeisesti tiedossa kaikki Citymarkettien ulosmarssi (15m) ja ensi viikon perjantaina Suomi pysähtyy, kun keskusjärjestöt järjestävät suurmielenosoituksen ja AKT on sen aikana protestilakossa. Kiinnostavaa nähdä, miten tämä kehittyy. PAM ainakin ilmoittaa, että se on saanut monta uutta jäsentä.

Ymmärrän hyvin miksi hallitus sai ay-liikkeen karvat pystyyn: se puuttuu sopimusvapauteen (hallituksen linjaukset lomista, lisistä) ja hallituksen toimet osuisivat kipeästi moniin ammattiin. Tämä kaikki tuottavuusloikan/kilpailukykyloikan nimessä.

Ongelma vaan on, että tämä perustuu huonoon talouden ymmärtämiseen.  Valtaosa Suomen talous ei ole riippuvainen vientiteollisuuden menestyksestä vaan kuluttajien palkkapussista. Tottakai on yhteyksiä siellä täällä vieniteollisuuden ja kotimaisen sektorin välillä (esim vartiointi, siivous, kuljetus), mutta se joka väittää, että Suomen kilpailukyky riippuu esim. kaupan kassahenkilökunnan työnkustannuksista pitää saada päänsä tarkastettua. Kauppoille nimenomaan tuontihinnat (ostohinnat) ovat tärkeitä ja teollisuudelle taas  edelleen on energian, kuljetuksen ja raaka-aineiden hinta suurin kuluerä.

Sen lisäksi Sipilän suunnitelmien vaikutus tuottavuuteen on todennäköisesti vaan tilastollinen artefakti: tuottavuus ehkä nousee, mutta voi hyvinkin olla, että Suomen talous kuitenkin jatkaa lamailua.

Jos katsotaan mitä viedään Suomesta muu maailmaan (ks. tässä), kyllä olisi parantamisen varaa, sillä Suomen top-40 vientituotelistasta tulee mieleen raaka-ainevientimaa. Suomen paperi on toki laadukasta, samoin metallituotteet, mutta jos maan vienti riippuu siitä, pitää yritysten johtajat katsoa peiliin, kun kannattaisi ehkä investoida innovaatioon ja tuotekehitykseen. Nuo tuotteet ovat näet hyvin pääomaintensiivisiä ja ei käy syyttää henkilöstökuluja “huonosta” kilpailukyvystä.

Tämän hetken hallitus romuttaa kotimaista kysyntää, jos nämä suunnitelmat menevät läpi, ja samoin kaataa todennäköisesti monin paikkoin kauppoja ja muita palveluja. Pahoittelen siitä, että nyt sekoitan eri kieltä tähän postauksen, mutta näin kirjoitin marraskuussa 2013:

– Finnish local governments have to find ways to replace the 1,1 billion euros in cuts of the funds that the government transfers to the local governments. This means local tax increases, budget cuts and cuts in personnel and/or services.

Thus, in this broad picture it is possible to see that local governments cannot in any way function as a counter-balance to budget cuts at the national level, i.e. investments decline. In many cases also jobs disappear and services become poorer. In the context of the tasks of local governments, this is something people feel directly – through tax increases and a decline in the level of services (think lay-offs of teachers, reduced health care services).

This way the Finnish, German and Dutch preferred policy of dealing with the Eurocrisis (“fiscal discipline”, otherwise known as “austerity”) comes in through the backdoor to worsen the economies of these supposed core countries. And this is beyond the woes of rising unemployment and bad news about Finnish and Dutch companies laying off people.

Myös tämä postaus vaikuttaa edelleen ajankohtaiselta (elokuu 2013).

Miksi liittokierros olisi huono?

Tässä kirjoituksessa pohdin, miksi Suomen talouden kannalta liittokierros olisi huono, kuten joskus mainittu. Mielestäni tämä on vahvasti poliittinen kysymys, jonka pitää olla avoin keskustelulle. Jotta päästään ytimeen, esitän kaksi pätkää jotka löysin viime päivien uutisista.

Yhteiskuntasopimus pähkinäkuoressa (lähde):

“Työmarkkinajärjestöiltä toivotaan esityksiä keinoista, joilla työn tuottavuus saadaan kasvuun.

Esillä on ollut muun muassa työajan pidennys, työaikapankit, työntekijöiden muutosturvan parantaminen ja yt-lain uudistaminen ja palkkojen alentaminen.

[…]

Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) on ajanut Suomen kilpailukyvyn parantamiseen tähtäävää yhteiskuntasopimusta. Tavoitteena on kasvattaa työn tuottavuutta laskemalla yksikkötyökustannuksia viidellä prosentilla.

Ja sitten SAK:n Lauri Lyly keskitettyjen ratkaisujen tärkeydestä (lähde):

“– Olemme tehneet kolme vuotta noin puolen prosentin palkkaratkaisuja. Kilpailijamaat tekevät kahden prosentin palkkaratkaisuja keskimäärin. Se tarkoittaa, että otamme 1,5 prosenttia kiinni kilpailukykyeroa joka vuosi.”

Mielestäni nämä kaksi uutispätkää kuvailevat hyvin Suomen talousajattelun kapeutta: Suomi voi kasvaa vain viennin voimalla ja palkkakustannuksista on pelkästään haittaa yrityksille.

En tässä nyt ala esittää monimutkaisia taloustieteellisiä malleja tai selityksiä vaan haluan näyttää pari kuvaa, josta ilmenee että em. ajatustapa on ihan pölöä. Sen jälkeen päästään taas puhumaan työmarkkinaneuvotteluista.

Kuva 1 (Data Eurostat, nama_10_gdp).

BKT jne

 

 

 

 

 

 

 

Tästä kuvasta, jonka data on otettu Eurostatista, näyttää mielestäni erittäin selkeästi, että vienti ei läheskään ole ainoa tekijä Suomen talouden kasvussa. Toki se on tärkeää, ei siinä mitään, mutta jos katsoo myös kauppataseen (karkeasti toki tässä kuvassa) sitten on selvä että Suomen talous ei nouse, koska enemmän rahaa virtaa ulkomaille (tuonnin kautta) kuin tulee sisään (viennin kautta).

Tässä kuvassa olen laittanut indeksit, joten voi lähinnä nähdä miten nämä tekijät ovat muuttuneet prosentteina verrattuna edellisvuonna. Seuraavassa kuvassa samat indikaattorit euromääräisenä (miljoonina euroina, sama datalähde).

Kuva 2.

BKT2

 

 

 

 

 

 

Taas tämä antaa vaan karkean kuvan ja ei läheskään kuvailee sektoritaseet (valtio, yksityinen, ulkomaa) niin hyvin kuin esim. Jussi Ahokkaan ja Lauri Holapan kirjassa tehdään. Pointtini on vaan osoittaa, että viennin tärkeyst Suomen taloudelle on todennäköisesti paljon pienempi kuin usein luullaan.

Tähän liittyy seuraava kysymys: jos vientitulot ovat vähemmän merkittäviä Suomen talouden kasvun kannalta kuin luullaan, sitten miksi on järkevää pyrkiä mahdollisimman pieneen palkankorotukseen keskitetyssä ratkaisussa? Nyt tullaan yllä olevan ajatustavan toiselle ongelmakohdalle: palkat ovat haittatekijä yrityksille.

Toki, yrityksille palkat ovat kuluerä. Mitä suurempi osa liikevaihtoa menee palkoille, sitä vähemmän jää voitolle. Mutta ajattele näin: Suomen kansalaisten tulolähde on useimmiten palkka, ei voitto/osingot. Mitä pienempi palkka, sitä pienempi ostovoima. Yllä olevassa kuvassa nähtiin, että Suomessa kotitalouksien kulutus on merkittävä osa BKT:ta. Palkkojen kaksoisrooli unohdetaan usein keskusteluista yksikkötyökustannuksista.

Sitten tulee mieleen vielä se, että suuri osa tätä kulutusta on kotimaista, joten edelleen pätee se, että minun kulutus on sinun tulolähde. Palvelualalla on suurin osa työntekijöitä naisia (suhde toki vaihtelee alakohtaisesti), joten nyt puhutaan hyvin karkeasti (ja hieman kärjistäen) siitä, että on tehty poliittinen valinta ‘hillitä’ naisten alojen palkat vientialojen hyväksi. Miten muka kauppojen tai sairaaloiden tai koulujen yksikkötyökustannuksia vaikuttaa niiden kilpailukykyyn (jos voi edes puhua niistä näiden alojen osalta!) ? Mitä niiden kilpailukyky on? Pelätäänkö hoitoshoppailua ? Ulkomaalaiset nettiruokakaupat? Nettikoulut, ruotsalaiset koulut?

Näiden pohdintojen yhteydessä päästään sitten siihen, että pitäisikö tulla keskitettyjä ratkaisuja vai ei. Varmaan voi keksiä syitä miksi pitää olla keskitetty ratkaisu. Ongelma ei kuitenkaan ole (pelkästään) Suomen palkkatasossa teollisuudessa, vaan Saksan talouspolitiikassa. Saksa on jo vuosia harjoittanut palkkarepressiota, jonka takia enimmäkseen ‘kilpailukykykuilu’ on päässyt syntymään esim. Suomen ja Saksan välissä. Saksa on hyvin aktiivisesti alentanut sen yksikkötyökustannuksia, käyttäen hyväksi sen Itä-Euroopan työpajat (Puola, Tsekki..) ja sisäisesti Hartz-reformit, mitkä ovat kovan käden kautta hillinyt ammattiyhdistysliikeen kykyä vaatia palkankorotuksia. Mutta vastaavasti sielläkin kotimainen kysyntä on kehittynyt heikosti (ja esim. ‘työskentelevien köyhien’ ryhmä on kasvanut). Saksan yksikkötyökustannukset, tai mitä useat kutsuvat ‘kilpailukyvyksi’ on kehittynyt näin, että EK:n mukaan ei mikään yhteiskuntasopimus auttaa paikata ‘Suomi-Saksa kisan’.

Ongelma on siis mielestäni vähintään kahdenlainen:

  1. Suomen hintakilpailukyky ei riipu pelkästään siitä mitä Suomessa sovitaan vaan lähinnä myös siitä mitä on Saksassa on tapahtunut. Siinä mielessä pitää olla iloisia siitä, että Saksassa kasvaa paineet korottaa palkkoja (lähes) täystyöllisyyden vuoksi. Ja sitä paitsi, teollisuudessa palkkakustannukset ovat usein jotain 10-15% kokonaiskustannuksista, eihän oikeasti luulla että malttilisella linjalla päästään rajusti parantamaan hintakipalukykyä? Suomessa on yrityksiä jotka pärjäävät hyvin nykyisellä palkkatasolla (esim. Wärtsilä, Kone, Konecranes..). Se on ehkä eräänlainen keppihevonen mutta Suomen teollisuuden pitää kilpailla laadulla ja innovaatiolla, ei hinnalla. Emme täällä voi kopioda Saksan mallia. Ei täällä ole mitään ‘Hinterland’ missä voi teettää osia. Ei täällä (onneksi vielä) ole matalapalkkatyö, mitä auttaa vientifirmojen kustannuksia. Tärkeintä kaikista – emme kai halua tehdä Suomesta työintensiivinen talous? Suomi on nimenomaan hyvä siinä fyysisen pääoman puolella.
  2. Kun valtaosa ihmisiä Suomessa on töissä siellä, missä ei viedä eikä tuoda mitään ja koko kilpailukyky-ja-tuottavuus-keskustelu tuntuu vähintään oudolta, miksi niidenkin ihmisten pitää myös saada maltilliset palkankorotukset – ostovoimahan ja kotimainen kysyntä pienenee – ? Onko se eräänlainen käänteinen solidaarisuus? Vai onko se osoitus siitä, että Suomen työmarkkinajärjestelmässä vaan on vientialojen blokki, missä on työnantajat ja työntekijät ja joiden preferenssit ja ajatustavat ovat edelleen valta-asemassa? Tässä mä näen (taas hieman kärjistäen) kovan ristiriidan: naisvaltaiset alat työllistyvät paljon enemmän ihmisiä kuin pääomaintensiiviset miesvaltaiset teollisuusalat, mutta ne edellämainitut eivät pääse esittämään vaihtoehtoista poltiiikkaa. Se olisi mielenkiintoista tutkia miksi.

Nämä ajatukset antavat minulle seuraavan johtopäätöksen: keskitetty ratkaisu on hyvin poliittinen päätös, ja siinä on selkeät voittajat ja hävijät. Liittokierros on, kuten monesti tutkimuskirjallisuudessa kuvailtiin, vaarallinen siinä mielessä että usein tulee isommat palkankorotukset. Sen voi varmaan jotenkin järjestää niin, että olisi eri tapaa neuvotella sektoreittain kuin ‘kaikki peräkkäin’ tms. Mutta mielestäni kotimaisten sektoreiden osalta liittokierros ei ole välttämättä katastrofi. Ei myöskään työnantajille. Ne kuitenkin haluavat että me ostetaan heidän tuotteet.

Tulevaisuudessa pohdin tätä asiaa enemmän.

 

 

Finland’s secular stagnation – a small aside

Edward Hugh wrote a very insightful piece on the state of the Finnish economy, especially seen from the secular stagnation perspective. In my opinion it is a very convincing piece and leads one to seriously question current economic policies (which is also possible on other basis, but this has a longer scope fundament).

There is, however, one tiny section of the text where  I feel I have to add something. The text is:

In 2007, when the countries export-led technology industry was booming workers representatives hammered out an 8.5 percent wage increase that was implemented over two years. That deal led to an upward spiral where other industries and then the public sector pushed for ever higher compensation.

This sounds very ominous and ‘profligate’, a typical example of ‘why labour unions are bad for business’ etc.

But this is just the kind of factual reporting that needs footnotes, because otherwise the wrong lessons are learnt from it. So, here we go:

1. 2007 was the end of the final centralized incomes policy

What does that mean? Finland has a long tradition of centralized incomes agreements, which not only include wage increases but also a variety of tax issues, social security reforms and other policies (usually) meant to support the private sector. In 2007, the last centralized incomes agreement ended (its duration was 2005-2007) and the employers’ federations strongly voiced their opinion about this instrument: the TUPO was now dead, it was not of this time anymore. So, following 2007, Finland went on to have sectoral collective bargaining for the period 2008-2011. The first sectoral agreement period was 2008-2009 and in this period there was indeed the ‘spiral’ which Hugh refers to. This was to be expected though, because the empirical literature is quite clear on the fact that in sectoral bargaining the wage increases tend to be higher than at either a centralized or completely decentralized level (the Calmfors-Driffil hypothesis). I’d like to stress though, that it was the employers who wanted to move away from centralized bargaining.

The problem with all this was that the Eurocrisis hit. So, with any agreement, the wage increases would have been to high, but with a sectoral agreement even more so. Finland doesn’t have much in the vein of opening clauses in collective agreements (like Germany) so any adaptation to the detoriorating economic situation has primarily happened through lay-offs and redundancies – in the private sector, but through Finland’s voluntary austerity also very much in municipalities.

In 2009, there was a so-called social agreement, which deals with improvement in unemployment protection policies, in particular regarding temp agency work. Another aspect of this agreement was the improvement of income-dependent pensions.

More important, in 2009 there was an attempt to intr0duce a so-called wage anchor. The employers’ side set this at a maximum wage increase of 0,5% but in practice the average increase in all agreements was approximately 1%. It must be noted that some of the negotiations of wages in 2009 were the actual negotiations for the second or third year of some 2-3 year agreements. The wage anchor came from the ‘opener’ of the negotiations, the metal industry, which agreed on an general wage increase of 1% (and 0,5% individual wage increase).

After the negotiations and agreements of 2009-2010 it started to become clear that the eurocrisis hit Finland particularly hard, with its unit labour costs rapidly exceeding the German levels. So, although the employers had sworn that there would never be a centralized incomes agreement again, they negotiated – after quite some prodding from the state – the so-called Framework agreement. In this agreement it was agreed that in 2 years, the wages would increase by 2,4% and 1,9% respectively. Furthermore, the agreement dealt with a host of qualitative labour market questions (training, unemployment benefit changes for temp workers) and tax incentives (incomes tax changes, corporate tax reduction).

In 2013 the so-called Growth and Employment Agreement was concluded. This agreement focuses nearly entirely on (wage) competitiveness and thus features, over 2 years, a wage increase of 20 euros in the first year and 0,4% 12 months after that. In the present, there are discussions whether to renegotiate the agreement or keep the provision that the agreement would be valid until the beginning of 2017. This is mandated by the agreement, which states that in June 2015 the economic situation has to be evaluated to negotiate a new wage agreement for the second phase of the Growth and Employment Agreement.

So, while it is true that in the period 2007-2009 various sectors demanded high(er) wage increases that the sector that concluded agreements just before (the ‘spiral’) this did not exactly happen anymore after 2009. Although there was much discontent about the unilateral adoption of this wage anchor, which did not completely succeed either but not nonetheless introduced a significant wage moderation already. Also, it must not be forgotten that wage differences in Finland between services and industries are not trivial.

All-in-all, Hugh’s article is a very acute description of the state of the Finnish economy at the moment, but the recent developments in labour market relations are a bit more complicated than it seems.

Once more: inflation in Finland, labour market relations and wage moderation

Yesterday a new press release regarding inflation in Finland was released. It turns out that in December the consumer price index dropped by half a percentage point to 0,5% from 1% in November. The average 2014 inflation for Finland was 1%.

According to the press release, again rent increases as well as tobacco products and day care (!) had the biggest influence on the increase in prices. The biggest influences towards a decrease in the CPI are products related to oil, mobile phones and second hand cars. In other words, it seems that products that are more completely under the influence of “market forces” get cheaper while those that exist in (at best) pseudo-markets get more expensive. As I wrote in the post behind the link, in the case of rent increases this is hard to explain. I have heard the argument, that in the case of the community-funded rent dwellings, the rent increases result from the loans that only now have been started to be paid back. In theory this can be verified – on a community basis, it can be checked whether or not they have started experiencing repayments on these loans. I will try to look into this, if I have time.

The point is, though, that since 2011 inflation in Finland has been steadily decreasing. In 2007-2009 Finland experienced fairly large wage increases, which mainly resulted from the fact that collective bargaining happened on the sectoral level and during those negotiation rounds everything seemed fine with the economy. When the Lehman crash came, and the start of the Eurocrisis, Finland was stuck with “too high wages” (in relation to Germany). Ever since, the focus in labour market relations has been on wage moderation. Recently, the Chairman of the Confederation of Finnish Industries Jyrki Häkämies stated that there is no room for wage increases for at least 10 years (!). The employers’ representatives continue to preach the message that Finnish labour is too expensive and that Finnish industries simply don’t manage to compete in Europe or the global market. In this context the employers’ federation is really pressing for wage moderation.

I think this is misguided. First, although Finnish industries are a major source of export incomes, slide 38 in this presentation shows that industry accounts for at most 25% of GDP, and slide 4 shows that 50% of exports comes from the Finnish technology industries (see slide 3 for an explanation of this sector.) Apart from the electronics sector, which is obviously related to mobile phones etc, most Finnish exports are actually investment goods and other half-products. By that I mean that Finnish industries produce parts and machines that companies in other countries use to make the final products. Examples abound, from the paper machines of METSO and the forestry machinery of Ponsse to the dairy packaging machines of ELECSTER.  Not to mention world leaders such as Konecranes and elevator/escalator producer KONE and the advanced car production facility at Uusikaupunki (Valmet Automotive).This simply means that Finnish export industry is very dependent on investment elsewhere in Europe and the world. While there is some evidence that the decline in the Euro and oil price has some effect on Finnish exports in terms of new orders, it already should be clear that price of products is only one factor in Finnish industry’s success. Surely KONE is not the cheapest elevator company, but rather builds innovative elevators at high quality with the inclusion of good after-sales services (i.e. maintenance etc.) The same is likely true for all big names, like METSO and Ponsse. You don’t get there on price. Finland is no low-wage country nor should it aim to be. The fact that Finland doesn’t export enough is not quite as related with the wages paid in industry as ‘they’ want you to think – it is a demand issue. European demand for manufacturing (half-) products is very weak. Simple.

 

According to the data from Statistics Finland, salaries/wages account for 60% of Finnish GDP. As Storm and Naastepad (2012) show, referenced here, Finland (among 8 other countries) is a strongly wage-led country. This means that demand both domestically and over-all is strongly correlated with wage developments. As this is a Post-Keynesian appreach, the emphasis on consumption and demand issues is clear. This report from the European Commission shows the importance of domestic demand for Finnish growth, which I also pointed out here. This is not hard to understand, because services account for more than 70% of Finnish GDP, and as the current account balance is close to zero, domestic demand, which is strongly related with wage growth, drives economic growth.

 

But Finland has voluntarily chosen the austerity road and declared war on public debt (although I would focus on private debt). As a result, many people in the public sector have lost their job (perhaps temporarily, in the case of lay-offs). But the combination with a lack of demand in Europe is quite devastating for the Finnish economy – slide 26 of the presentation above shows that since 2008, 48.000 people have lost their jobs in the technology industry sector alone. No wonder the unemployment rate is going up still. In this context – lack of demand and growth more driven by wages (i.e. essentially consumption) than corporate profits, aiming/pressing for long term wage moderation/zero growth is a recipe for economic decline (remember – domestic demand has been the major driver of economic growth in Finland, not exports). The focus on zero wage growth, in an environment with decreases in prices (but increases in rents) is a recipe for major problems with major indebtedness.  I think it is irresponsible of certain economists in Finland that they think a decrease in prices might spur economic growth if people start consuming more. This implies that a) people can afford to consume more and b) that the decrease in prices actually stops. Regarding a) I think this is self-contradictory given the level of private debt – people probably prioritize paying down debt in the face of possible deflation (in addition to the threat of unemployment). Regarding b) there is no sign that decrease in price levels is going to stop. As seen in Japan, this means there is a significant effect on both investment and consumption. In the very short run, there might be some consumption effect, but I wouldn’t count on it. Although it is just data regarding one year, maybe November’s sales statistics (in relation to the same month a year ago) do not show much 0f an increase in consumption with a decline in prices.

 

So, once more, we have the economic orthodoxy in Finland: wage costs should be repressed because wages in Finland are too high and Finland is not competitive. This disregards the share of (export) industries in GDP (and broader, that Finland competes in other things than just price), the kind of products that are manufactured, the link with European demand, the effect on spendable income (and private debt) and last-but-not least, the effect of ever-smaller wage increases on inflation (i.e. a lack of inflation). Given that in Finnish collective bargaining the export sectors are prioritized (i.e. their economic state is taken into account the most), and both employers and labour unions operate in this discourse, it is unlikely that there will come a big change in how the labour market relations work – although the labour union federations obviously protest the idea of 10-plus years of wage stagnation. In Germany, the new low, low inflation is already taken into account in labour market relations. It seems that this is also the case in Finland.

 

UPM Jämsänkosken ja Kaukaan paperikoneet lakkautetaan – näkemykset

Eilen UPM-Kymmene yllätti Suomen mediaa, Paperiliittoa ja tietenkin Jämsänkosken ja Kaukaan tehtäiden henkilöstöä ilmoittamalla, että yhtiö sulkee Suomessa kaksi isoa paperikonetta (yhteensä 460.000 t/v). Tässä löytyy englanniksi Jussi Pesosen kommentit asiaan, missä on seuraavat elementit: paluu kannattavuuteen, liian alhainen käyttöaste ja nykyinen/tulevaisuuden rankka taloustilanne.

Odotetusti tuli ilmoitus ulosmarssista. (myös täällä ja Ranskassa).

Kuten Helsingin Sanomista ja Paperiliiton sivuilta voi lukea, että tämä on ollut valtava shokkiuutinen Paperiliiton johdolle ja paikallisille luottamusmiehille. Kuten tiedetään aiemmista tehdässulkemisista, vaikutus työllisyyteen ei ole, lievästi sanottu, hyvä. On hyvin vaikeaa työllistää entiset paperimiehet uudestaan, ei vaan siksi koska pienillä paikkakunnilla puuttuu vastaavaa työtä (vaikka se on päällimäinen syy).

Tässä vaiheessa tietenkin on ensimmäisenä reaktiona monille raivo ja hämmästyneisyys. Eipä ihme, jos tällaista tapahtuu (Pertti Leppäsen sanoin)

Konettamme on juuri uusittu ja siksi olimme tänään aamulla koulutuksessa. Kesken koulutuksen tuli kutsu tiedotustilaisuuteen.

Kaukaan tehdäs on aiemminkin ollut näiden säästötavoitteiden kohde. Mutta kuten Paperiliiton puheenjohtaja Petri Vanhala sanoi:

UPM saavutti 200 miljoonan säästötavoitteen ja heti perään tulee uudet säästöt. Näin siitä huolimatta, että yhtiö vastikään kertoi hyvästä tuloksesta.

Jussi Pesonen itse kertoi myös (ks. linkki yllä), että kannattavuus parani vuonna 2014 (hän käyttää sanaa ‘käännekohta’). Joten mitä mättää? YLEn taloustoimittaja Jari Järvinen analysoi:

UPM:n päätös kertookin karusti, mistä on kyse: voimat keskitetään kasvaville markkinoille. Euroopassa karsitaan ylikapasiteettia jatkossakin kovalla kädellä. Samalla säästöjä haetaan muualtakin, hallinnosta, markkinoinnista, kuljetuksista ja joka puolelta. Sopeutus on ajan sana.

Ylikapasiteetti. Siellä se sana taas on. Lienee oikeutettua kysyä, mistä tämä ylikapasiteetti tulee? Tietenkin on se näin, että paperin kysyntä nimenomaan Euroopassa on jo pitkään laskenut, joten se on yksi syy. Mutta: mietipä niitä hyviä aikoja 90-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa, silloin kun euron kurssi oli erittäin hyödyllistä Suomen vientiteollisuudelle. Mitä UPM silloin teki? No? Ja sitten vielä muutamaa vuotta sitten, Chapellen tehtaassa, missä PM3 suljetaan? Laajensi/uusi saman paperilajin PM6:n kapasiteettia. Also other companies invested in new capacity around the start of this millennium:

In Europe, two new machines and one major rebuild are coming onstream :

1. Steyrermühl, Austria (change from newsprint to SC) 200 000 t/y, started up in June 1999;

2. Lang Papier, Ettringen, Germany, SC and newsprint, 270 000 t/y, start-up in September/October 1999;

3. Haindl, Schongau, Germany, SC and newsprint, 270 000 t/y, start-up in May 2000.

Paperin kysyntä on tosiaan ongelmaa näille yrityksille. Aiemmin UPM sulki sen Stracel paperitehdas (suuren investoinnin jälkeen vuonna 1999).

Kysymykseni yritysjohdolle on: käytätte omia ennustemalleja sekä esim. Pöyryn ennusteita eri markkinoiden kehityksestä ja sen lisäksi on hyvin tiedossa mitä on paperikoneiden elinkaari ja optimisaatio-prosessi. Jos investoi sillä tavalla, että  (keski)pidemmällä aikavälillä ilmestyy jopa omalla yrityksellä ylikapasiteettia, sitten se on vaan huonoa johtamista. Mutta tämä ei ole sinänsä uutta, paperiteollisuudessa tiedetään jo pitkään, että on ns. boom-bust sykli. Eli lyhyesti, sen takia kun paperitehdas on iso investointi, investoidaan liikaa silloin kun on hyvä kysyntää, minkä seurauksena jossain vaiheessa on ylikapasiteettia.

-> tätä samaa voimme nyt nähdä Aasiassa ja Etelä-Amerikassa sellun ja kartongin osalta. Veikkaukseni on, että muutamaa vuotta tulevaisuudessa kartonki ei ole enää niin tuottavaa. Tähän liittyy myös Kiinan kasvun hidastumista, tietenkin.

Mutta miksi paperiyhtiöt käyttäytyvät? Vastaus ei välttämättä liittyy ahneuteen. Uskon, että se on juuri tämän suuren syklin vaikutus – ne jotka ovat nopeinta siinä mukana, hyötyvät eniten. Ja sen takia kun ainakin Euroopassa paperiyhtiöt ovat vaan kourallista (vaikka ei ole ihan oligopoli), riski häviää kilpailussa on varmaan melko suuri. Sen lisäksi on vaan totta, että osakkeenomistajat ‘vaativat’ parempia tuloksia (heille) koko ajan. Mitä kymmenen vuotta sitten nähtiin hyvänä strategiana (investoida) on nyt haitta (ylikapasiteetti). Euroopassa ja Suomessa, koska kysyntä on huono, ainoa tapa parantaa, ainakin hetkellisesti, tulosta (tai näyttää vakavalta) on leikata henkilökuntaa ja/kapasiteettia.

Tämä ei ole kuitenkaan koko tarinaa. Kuten olen myös väitöskirjassani kirjoittanut, henkilökustannukset ovat vain noin 11% kokonaiskustannuksista. Täällä olen kirjoittanut puuraaka-aineen hinnoista. Sen lisäksi kemikaalit ovat suuri kustannustekijä, kuin myös kuljetus. UPM haluaa vähentää kiinteät ja variaabelit kustannukset, mutta se on vaikeaa kuvitella miten. Joo, kyllä laittamalla koko tehdas kiinni vähenee kustannukset. Väitöskirjassani esitän World Input-Output Databasen perusteella, mistä Suomen paperiteollisuuden tärkeimmät raaka-aineet tulee. Puu ja sellu tulevat (paitsi Suomesta) enimmäkseen Ruotsista, Venäjältä ja (sellu, nykyään) Brasiliasta. Kemikaalit toisaalta tulevat enimmäkseen Saksasta. Nämä raaka-aineet ovat suurin piirtein (+ energiatarpeet) paperiteollisuuden variaabelit kustannukset. Kaikenmaailman henkilöstökulut ovat toisaalta enemmän tai vähemmän kiinteät kustannukset. Mutta kuten on selvää esim. puukaupasta, myös osa niitä raaka-aineita on suhteellisen kiinteitä kustannuksia, koska niistä sovitaan sopimuksella tietystä aikavälistä (oletan ainakin puusta ja energiasta). Eli toisin sanoin: henkilöstön hinnasta sovitaan työehtosopimuksella ja toisista tarpeista toisenlaisilla sopimuksella.

Sillä tavalla päästään EU:n talousnäkymät, josta ilmestyy tässäkin blogissa koko ajan linkkejä. Mutta myös ulkopolitiikka voi olla relevantti, koska voi hyvin olla, että Venäjän sanktiot purevat jotenkin puun saantiin (tai vaikka suomalaisten metsäyritysten mahdollisuuksiin). Mutta vaikka metsäteollisuuden toimintaympäristö on hyvin monimutkainen juuri nyt, kuitenkin UPM:n talousjohtaja sanoo:

Meillä on käytössä rautakankimalli, johon on vaikea saada joustoa tarvittaessa.

Olin pari viikkoa sitten seminaarissa, missä pohdittiin, onko Suomen työmarkkinat jäykkiä, ja tiivistettynä vastaus oli kyllä ja ei. Kyllä: palkoista tai työajasta ei helposti jousteta. Ei: Suomessa joustavuus toimii lomautuksien ja irtisanomisten kautta. Olen sitä mieltä, että tämä työmarkkinoiden joustavuus on just se, mitä haetaan. Miksi ei leikkaukset kohdistetaan Saksaan? Koska siellä on paljon vaikeampaa antaa työntekijöille potkut kuin Suomessa. Siellä olisi mahdollista joustaa työajan kanssa, mutta se on taas teknisesti vaikeaa paperitehtaiden kanssa.

Johtopäätökset

Ensinnäkin on todella kurja, että näin moni saa potkut tilanteessa missä työ on jo vaikeaa saada. Vaikka mun toivo ei ole turhan korkea tähän suhteeseen, toivoisin silti, että alueelliset TE-keskukset ym. tekevät parhaansa löytää näille ihmisille töitä.

Sitten – vaikka yritysihmiset helposti sanovat “markkinat!” uskon, että UPM kantaa itsekin vastuuta siitä, että on ylikapasiteettia. Yritysteknisesti on tietenkin loogista sulkea nimenomaan vanhemmat yksiköt, jossa kannattavuusraja on korkeampi. Silti uskon, että UPM tuijottaa liikaa henkilöstökuluja (varmaan näin opetetaan kauppakorkeakoulussa) ja liian vähän niitä muita tekijöitä. Kokonaisuudessa voi hyvin olla, että osittain omatekoinen ylikapasiteetti ja muiden raaka-aineden hintakehitys ovat vaikeuttaneet kilpailukykyä enemmän kuin Suomen palkkataso. Varmaan UPM kuitenkin kuvittelee, että se pystyy tehdä enemmän niistä palkkakuluista kuin muista kuluista.

Tämä kokonaisuus voisi vielä kirjoittaa uudestaan yritysvastuun näkökulmasta, ja vaikka onko osakkeenomistajakapitalismi hyvä vai huono (verrattuna perinteiseen ‘kärsvällisen pääoman’ malliin, mistä nimenomaan paperiteollisuus hyötyi.) Mutta siihen ei ole nyt aikaa. Ne ovat vaan eväät rohkeille toimittajille.