Category Archives: Sociology of Industrial Relations

Analyysi: Elinkeinoelämän keskusliitto etsii uuden roolin

Viime aikoina Suomen työmarkkinajärjestelmä on ollut mylleryksessä. Onnistuttiin sopimaan kikystä, mutta varjon alla: Elinkeinoelämä oli muuttanut sen sääntöjä näin, ettei se voi tulevaisuudessa enää olla osallisena keskitettyihin sopimuksiin. Tämä tarkoitti tulopoliittisten ratkaisujen aikakauden loppu, mikä tosin oli jo ilmassa vuodesta 2008, kun EK ilmoitti, ettei se halua enää tupoja.

Ensin oli aikomus saada Ruotsista kopioitu ns. “Suomen malli” aikaiseksi, mikä tarkoitti, että vientialojen menestys asettaa (sitovan) ylärajan palkankorotuksille. Tässä mallissa, vaikka kuulostaa järkevältä, olisi ollut kaikenlaisia ongelmia, mm. naisten ja miesten palkkatasa-arvoon, ja olisi vahvistuneet tällaisia tendenssejä. Kaavailtu malli kuitenkin jo ehti kaatua ennen kuin otettiin käyttöön, kun Metsäteollisuus ry ilmoitti neuvottelevansa sektoritasolla itse. Myöhemmin Metalliliitto myös ilmoitti, ettei se osallistu enää “Suomen mallin” kehittämiseen. Helmikuussa EK sitten ilmoitti, että sääntömuutoksen takia se irtisanoo lähes kaikki keskusjärjestösopimuksia. Tämä aiheutti kuohuntaa nimenomaan työntekijäliitoilla. Ainakin AKT ja Rakennusliitto nojaavat melko vahvasti erilaisiin keskusjärjestösopimuksiin niiden solmimissa työehtosopimuksissa. Nämä käytettiin sen takia, ettei tarvitse erikseen neuvotella sopimusosioita esim. luottamusmiesten asemasta, yt-neuvotteluista tai irtisanomissuojasta. Esim. Paperiliitto on itse neuvotellut tällaisia osaksi sen työehtosopimuksia. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että osa ammattiliittoja ja työnantajaliittoja joutuu tulevana liittokierroksella (syksy 2017) neuvottelemaan näistäkin asioista. Luvassa on todennäköisesti vaikea neuvottelukierros, ainakin osan alojen kohdalla.

Viimeinen käänne tuli viikonloppuna, kun EK:n Mattila kertoi Helsingin Sanomissa, että suomalaisten palkat ovat 10–15 prosenttia liian korkeat ja ”Tarvitsemme vielä monta kikyä”. Tämä on tietenkin omituinen kommentti, jos muistetaan, että EK ei voi tehdä keskitettyjä ratkaisuja enää, eikä ole olemassa toinen toimija, joka ottaisi tämän roolin. Joten on aiheellista kysyä, miten EK näkee, että saadaan keskitettyjä ratkaisuja aikaiseksi, ilman työantajaosapuolta? EK itse halusi sektorikohtaisen neuvottelukierros, tosin ”Suomen mallin” avulla. Mutta se juna meni jo, kun Metsäteollisuus veti töpselin irti tästä suunnitelmasta. Nyt mennään ilmeisesti kohti ihan perinteistä liittokohtaista neuvottelukierrosta , joita Suomen työmarkkinasuhteiden historiassa on ollut moni.

Mielenkiintoinen tässä valossa on miten Suomen Yrittäjät reagoi Mattilan julistukseen. Vaikka SY:n Jyrki Mäkinen yhtyi monista asioista Mattilan tilannenäkemykseen, hän totesi kuitenkin, että Suomi ei tarvitse yleista palkka-alea. Tästä päästään juuri EK:n ydinongelmaan: kun se on nyt ottanut itsensä irti työmarkkinasuhteiden prosesseista, mitä jää sen rooliksi, ja tarkemmin: miten se erottuu Suomen Yrittäjistä? Mäkisen kommentit näyttävät, että tärkeistä asioista Elinkeinoelämän keskusliitto ja Suomen Yrittäjät ovat samaa mieltä. Myös molemmilla on yhteisenä tavoitteena paikallisen sopimisen lisäämistä sekä työmarkkinaprosessien joustavammaksi tekeminen. Näillä kahdella järjestöllä on myös yhteinen kohderyhmä: yrittäjät ja yritykset. Toistaiseksi näyttää siltä, että Suomen Yrittäjät tuottaa myös jäsenilleen palveluja. EK toistaiseksi näyttää enemmän lobbausjärjestöltä.

Tulevan ajan suuri kysymys on: löytää Elinkeinoelämä itselleen profiilia, millä se erottuu Suomen Yrittäjiltä? Metsäteollisuus ry:n suhtautuminen ”Suomen malliin” näyttää, että EK on rajoitetusti valtaa ohjata sen jäsenten toimintaa työmarkinasuhteiden suunnasta. Vaikka Elinkeinoelämän keskusliitto varmasti uskoo, että sen nykystrategialla päästään sen toivomaan malliin, voidaan pohtia: tarvitaanko Elinkeinoelämän keskusliittoa sitten vielä? Se on viimeiset 10 vuotta vahvasti ohjannut Suomen työmarkkinasuhteiden kehityssuuntaa, mutta jääkö se nyt ilman tehtävää? Vai onko EK sitten Suomen Yrittäjien kilpailija jäsenistä mutta ne ajavat jokseenkin samoja tavoitteita politiikan vaikuttamisen kautta? Toisin sanoin: mihin siirtyy työmarkkinasuhteiden painopiste?

Advertisements

Thinking about labour market flexibility

(This is just a sketch of some issues that are on my mind now, rambling style. Bear with me.)

In Finland and many European countries, there have been discussions about labour market flexibily, especially in the context of the current Eurocrisis and how to get out of it. One of the arguments is that there are structural issues in the labour market which makes unemployment worse. The solution is then to make the labour market more flexible.

What does this mean? Usually economist refer to collective agreements, minimum wages and social benefits as factors which make the labour market “rigid”. These barriers to true flexibility exist in the context of economic models of labour supply and demand, where collective agreements etc ensure that the market doesn’t clear, i.e. that there remain people unemployed. Others have written about how unrealistic and unhelpful these models are, which I will thus not repeat here.

Rather, my concern is how far economics as a science is from the reality of real humans. Regardless of attempts of modelling labour markets in more detail, not even search theory in microeconomics does not really get at what work is, why people work and what choices they make there. Economics is to a large extent an a-historical science, which is its weak point in contributing to understanding of society. Some people do actually move all over the place to find the next job, but not everybody can, nor does everybody want that, because of their social roots in the community they live in. (it may also work the other way around: that after working somewhere for a long time you discover that you have rooted there, through social networks, even though you came for the work in the first place).

The point is that, as Lars Syll like to point out, reality is actually uncertain, not uncertain as defined by stochastic processes. Therefore, is really matters what people actually do (and feel and think) and what is their history – and how they move in or between networks (see also Richard Sennett’s The Corrosion of Character). If you take into account all the various characteristics and histories of people, then it is clear that economic modelling of the labour market doesn’t make any sense at all – it is a crude reduction of some aspects. These aspects do have relevance! If we talk about wages and labour shortages, we also talk about entrepreneurs that operate in competitve markets and may not find the suitable person they need.

But: then we are actually not talking about economics (or economic modelling of the labour market), but about legal issues. Crudely put, labour markets are essentially just a bunch of unwritten labour contracts. After all – what is it that binds the employer to paying the employee wage X? Right, the contract. In many European countries some minimum terms for these contracts are laid down in collective agreements (which are agreements between employers’ federations and labour unions, usually).

So, people who work have a contract (either permanent or fixed-term) with specific terms for the job. The unemployed are the ones without contract. Is it really so, that to make the labour market flexible, labour contracts (and the agreements/laws they’re based on) must be weakened? In a legal sense, labour contracts are contract like any, but the problem of course with our current complicated work is that it is rather difficult to ascertain whether or not the employee has worked in accordance to the contract – this is an issue which involves trust, because it is not possible to write everything an employee must do in the context of the labour contract. The French do try, but this doesn’t exactly make labour relations more smooth. Furthermore, it leads to a process about interpretation and contestation, which already could be seen in the early part of the last century in e.g. GM or Ford factories.

When politicians talk about making the labour market more flexible, do they talk about the labour contract? ( of course wages may be a good starting point for the negotiation of a labour contract). Not very often – they usually talk about measures that actually suspend the normal contractual force of labour contracts, e.g. extended trial periods, wageless work, longer working hours. In other words, they talk a lot about time, or rather time that should not be convered by standard contractual relations (and their rights and duties). All of this is not exactly new: the idea that labour is not a commodity that can actually be sold is straight from Marx of course. Also the idea of labour markets as a collection of potential labour contracts should also not be new – even for a single job opening the situation doesn’t simply recall much of a market situation – because it has to be contractually agreed what the deal is. The content of the transaction is something that continues to be defined (and often negotiated) throughout the duration of the contract.

My point simply is: when talking about labour market flexibility, there are many things economists cannot account for in their models. Rootedness in communities is perhaps the field of sociologists, but since for work the labour contract is extremely important it would be nice to see more labour lawyers talk about the possibilities of flexibilization. Otherwise we may see that flexibilization is just another way of talking about lowering wages – because companies are always free to pay more.

Yhteiskuntasopimus kaatui – mitä nyt?

Mediassa vilisee jo kaikenlaisia visioita siitä, mitä nyt tapahtuu työmarkkinasuhteissa kun “yhteiskuntasopimus” kaatui. Haluan ensin taas kerran korostaa, että tämä oli oikeasti pyrkimus saada jonkinlaisen keskitetyn sopimuksen aikaiseksi – termi yhteiskuntasopimus kuuluu poliittiseen filosofiaan.

Nyt on kaaos. Sitten (osittain nyt jo) tulee syyttelevät sormet – syyllisiä etsitään. Seuraavaksi tulee..mitä?

Olen miettinyt näitä neuvotteluja koko ajan, ja siinä on ollut ihan avain epäonnistumiseen edessä: Sipilän pakkolaki-idea on ollut täydellinen kannustin EK:lle antaa neuvottelut kariutua. Mieti vaan, ne pakkolait heikentävät työntekijän asemaa. Sen lisäksi, että tämä näyttää sopivan EK:n kilpailukykyagendalle, se on myös erittäin kätevä, kun EK voi nyt väittää, että ammattiliitot ovat itse syyllisiä siihen, että niiden jäsenten asema heikkenee. (On ihan eri kysymys, auttavatko pakkolait tai yhteiskuntasopimus yhtään kilpailukykyyn).

Joten mä näen seuraavan tapahtuvan (in abstracto ainakin):

  1. pakkolait tulevat jotenkin (ellei kaadu perustuslain asioista)
  2. sektorikohtaiset neuvottelut tuottavat korkeat palkankorotukset ja paljon lakkoja
  3. EK luulee, että kun keskitettyjen sopimusten tie on nyt suljettu pois, 2. kohdan seuraukset antavat ohjenuoran kohti aidot paikalliset neuvottelut
  4. Ammattiliitot eivät hyväksyisi tätä, mutta EK yrittää entistä kovemmin saada sen tahtoa läpi ja kun se saa nyt voiton, ehkä tämä merkitsisi ay-liikkeen merkittävä heikkeneminen, siitä huolimatta, että tulee todennäköisesti lisää jäseniä.
  5. Joka tapauksessa yhteiskuntarauha on todennäköisesti pitkään pois tästä syystä.

Keskeinen asia on kohta 3. Sektorikohtaiset neuvottelut tuottavat korkeat palkankorotukset (tai korkeampi kuin paikallisissa tai keskitetyissä). Olen kahden ajatuksen välillä: joko EK tekee täsmälleen samaa mokaa kuin vuonna 2008 (kun “TUPO kuoli”) tai tämä on erittäin harkittu taktinen voitto.

Ei ainakaan hyvältä näyttää työmarkkinasuhteille!

Link

“The future of work and climate change”

http://www.nakedcapitalism.com/2015/11/the-future-of-work-and-the-role-of-climate-change.html

Miksi liittokierros olisi huono?

Tässä kirjoituksessa pohdin, miksi Suomen talouden kannalta liittokierros olisi huono, kuten joskus mainittu. Mielestäni tämä on vahvasti poliittinen kysymys, jonka pitää olla avoin keskustelulle. Jotta päästään ytimeen, esitän kaksi pätkää jotka löysin viime päivien uutisista.

Yhteiskuntasopimus pähkinäkuoressa (lähde):

“Työmarkkinajärjestöiltä toivotaan esityksiä keinoista, joilla työn tuottavuus saadaan kasvuun.

Esillä on ollut muun muassa työajan pidennys, työaikapankit, työntekijöiden muutosturvan parantaminen ja yt-lain uudistaminen ja palkkojen alentaminen.

[…]

Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) on ajanut Suomen kilpailukyvyn parantamiseen tähtäävää yhteiskuntasopimusta. Tavoitteena on kasvattaa työn tuottavuutta laskemalla yksikkötyökustannuksia viidellä prosentilla.

Ja sitten SAK:n Lauri Lyly keskitettyjen ratkaisujen tärkeydestä (lähde):

“– Olemme tehneet kolme vuotta noin puolen prosentin palkkaratkaisuja. Kilpailijamaat tekevät kahden prosentin palkkaratkaisuja keskimäärin. Se tarkoittaa, että otamme 1,5 prosenttia kiinni kilpailukykyeroa joka vuosi.”

Mielestäni nämä kaksi uutispätkää kuvailevat hyvin Suomen talousajattelun kapeutta: Suomi voi kasvaa vain viennin voimalla ja palkkakustannuksista on pelkästään haittaa yrityksille.

En tässä nyt ala esittää monimutkaisia taloustieteellisiä malleja tai selityksiä vaan haluan näyttää pari kuvaa, josta ilmenee että em. ajatustapa on ihan pölöä. Sen jälkeen päästään taas puhumaan työmarkkinaneuvotteluista.

Kuva 1 (Data Eurostat, nama_10_gdp).

BKT jne

 

 

 

 

 

 

 

Tästä kuvasta, jonka data on otettu Eurostatista, näyttää mielestäni erittäin selkeästi, että vienti ei läheskään ole ainoa tekijä Suomen talouden kasvussa. Toki se on tärkeää, ei siinä mitään, mutta jos katsoo myös kauppataseen (karkeasti toki tässä kuvassa) sitten on selvä että Suomen talous ei nouse, koska enemmän rahaa virtaa ulkomaille (tuonnin kautta) kuin tulee sisään (viennin kautta).

Tässä kuvassa olen laittanut indeksit, joten voi lähinnä nähdä miten nämä tekijät ovat muuttuneet prosentteina verrattuna edellisvuonna. Seuraavassa kuvassa samat indikaattorit euromääräisenä (miljoonina euroina, sama datalähde).

Kuva 2.

BKT2

 

 

 

 

 

 

Taas tämä antaa vaan karkean kuvan ja ei läheskään kuvailee sektoritaseet (valtio, yksityinen, ulkomaa) niin hyvin kuin esim. Jussi Ahokkaan ja Lauri Holapan kirjassa tehdään. Pointtini on vaan osoittaa, että viennin tärkeyst Suomen taloudelle on todennäköisesti paljon pienempi kuin usein luullaan.

Tähän liittyy seuraava kysymys: jos vientitulot ovat vähemmän merkittäviä Suomen talouden kasvun kannalta kuin luullaan, sitten miksi on järkevää pyrkiä mahdollisimman pieneen palkankorotukseen keskitetyssä ratkaisussa? Nyt tullaan yllä olevan ajatustavan toiselle ongelmakohdalle: palkat ovat haittatekijä yrityksille.

Toki, yrityksille palkat ovat kuluerä. Mitä suurempi osa liikevaihtoa menee palkoille, sitä vähemmän jää voitolle. Mutta ajattele näin: Suomen kansalaisten tulolähde on useimmiten palkka, ei voitto/osingot. Mitä pienempi palkka, sitä pienempi ostovoima. Yllä olevassa kuvassa nähtiin, että Suomessa kotitalouksien kulutus on merkittävä osa BKT:ta. Palkkojen kaksoisrooli unohdetaan usein keskusteluista yksikkötyökustannuksista.

Sitten tulee mieleen vielä se, että suuri osa tätä kulutusta on kotimaista, joten edelleen pätee se, että minun kulutus on sinun tulolähde. Palvelualalla on suurin osa työntekijöitä naisia (suhde toki vaihtelee alakohtaisesti), joten nyt puhutaan hyvin karkeasti (ja hieman kärjistäen) siitä, että on tehty poliittinen valinta ‘hillitä’ naisten alojen palkat vientialojen hyväksi. Miten muka kauppojen tai sairaaloiden tai koulujen yksikkötyökustannuksia vaikuttaa niiden kilpailukykyyn (jos voi edes puhua niistä näiden alojen osalta!) ? Mitä niiden kilpailukyky on? Pelätäänkö hoitoshoppailua ? Ulkomaalaiset nettiruokakaupat? Nettikoulut, ruotsalaiset koulut?

Näiden pohdintojen yhteydessä päästään sitten siihen, että pitäisikö tulla keskitettyjä ratkaisuja vai ei. Varmaan voi keksiä syitä miksi pitää olla keskitetty ratkaisu. Ongelma ei kuitenkaan ole (pelkästään) Suomen palkkatasossa teollisuudessa, vaan Saksan talouspolitiikassa. Saksa on jo vuosia harjoittanut palkkarepressiota, jonka takia enimmäkseen ‘kilpailukykykuilu’ on päässyt syntymään esim. Suomen ja Saksan välissä. Saksa on hyvin aktiivisesti alentanut sen yksikkötyökustannuksia, käyttäen hyväksi sen Itä-Euroopan työpajat (Puola, Tsekki..) ja sisäisesti Hartz-reformit, mitkä ovat kovan käden kautta hillinyt ammattiyhdistysliikeen kykyä vaatia palkankorotuksia. Mutta vastaavasti sielläkin kotimainen kysyntä on kehittynyt heikosti (ja esim. ‘työskentelevien köyhien’ ryhmä on kasvanut). Saksan yksikkötyökustannukset, tai mitä useat kutsuvat ‘kilpailukyvyksi’ on kehittynyt näin, että EK:n mukaan ei mikään yhteiskuntasopimus auttaa paikata ‘Suomi-Saksa kisan’.

Ongelma on siis mielestäni vähintään kahdenlainen:

  1. Suomen hintakilpailukyky ei riipu pelkästään siitä mitä Suomessa sovitaan vaan lähinnä myös siitä mitä on Saksassa on tapahtunut. Siinä mielessä pitää olla iloisia siitä, että Saksassa kasvaa paineet korottaa palkkoja (lähes) täystyöllisyyden vuoksi. Ja sitä paitsi, teollisuudessa palkkakustannukset ovat usein jotain 10-15% kokonaiskustannuksista, eihän oikeasti luulla että malttilisella linjalla päästään rajusti parantamaan hintakipalukykyä? Suomessa on yrityksiä jotka pärjäävät hyvin nykyisellä palkkatasolla (esim. Wärtsilä, Kone, Konecranes..). Se on ehkä eräänlainen keppihevonen mutta Suomen teollisuuden pitää kilpailla laadulla ja innovaatiolla, ei hinnalla. Emme täällä voi kopioda Saksan mallia. Ei täällä ole mitään ‘Hinterland’ missä voi teettää osia. Ei täällä (onneksi vielä) ole matalapalkkatyö, mitä auttaa vientifirmojen kustannuksia. Tärkeintä kaikista – emme kai halua tehdä Suomesta työintensiivinen talous? Suomi on nimenomaan hyvä siinä fyysisen pääoman puolella.
  2. Kun valtaosa ihmisiä Suomessa on töissä siellä, missä ei viedä eikä tuoda mitään ja koko kilpailukyky-ja-tuottavuus-keskustelu tuntuu vähintään oudolta, miksi niidenkin ihmisten pitää myös saada maltilliset palkankorotukset – ostovoimahan ja kotimainen kysyntä pienenee – ? Onko se eräänlainen käänteinen solidaarisuus? Vai onko se osoitus siitä, että Suomen työmarkkinajärjestelmässä vaan on vientialojen blokki, missä on työnantajat ja työntekijät ja joiden preferenssit ja ajatustavat ovat edelleen valta-asemassa? Tässä mä näen (taas hieman kärjistäen) kovan ristiriidan: naisvaltaiset alat työllistyvät paljon enemmän ihmisiä kuin pääomaintensiiviset miesvaltaiset teollisuusalat, mutta ne edellämainitut eivät pääse esittämään vaihtoehtoista poltiiikkaa. Se olisi mielenkiintoista tutkia miksi.

Nämä ajatukset antavat minulle seuraavan johtopäätöksen: keskitetty ratkaisu on hyvin poliittinen päätös, ja siinä on selkeät voittajat ja hävijät. Liittokierros on, kuten monesti tutkimuskirjallisuudessa kuvailtiin, vaarallinen siinä mielessä että usein tulee isommat palkankorotukset. Sen voi varmaan jotenkin järjestää niin, että olisi eri tapaa neuvotella sektoreittain kuin ‘kaikki peräkkäin’ tms. Mutta mielestäni kotimaisten sektoreiden osalta liittokierros ei ole välttämättä katastrofi. Ei myöskään työnantajille. Ne kuitenkin haluavat että me ostetaan heidän tuotteet.

Tulevaisuudessa pohdin tätä asiaa enemmän.

 

 

UPM Jämsänkosken ja Kaukaan paperikoneet lakkautetaan – näkemykset

Eilen UPM-Kymmene yllätti Suomen mediaa, Paperiliittoa ja tietenkin Jämsänkosken ja Kaukaan tehtäiden henkilöstöä ilmoittamalla, että yhtiö sulkee Suomessa kaksi isoa paperikonetta (yhteensä 460.000 t/v). Tässä löytyy englanniksi Jussi Pesosen kommentit asiaan, missä on seuraavat elementit: paluu kannattavuuteen, liian alhainen käyttöaste ja nykyinen/tulevaisuuden rankka taloustilanne.

Odotetusti tuli ilmoitus ulosmarssista. (myös täällä ja Ranskassa).

Kuten Helsingin Sanomista ja Paperiliiton sivuilta voi lukea, että tämä on ollut valtava shokkiuutinen Paperiliiton johdolle ja paikallisille luottamusmiehille. Kuten tiedetään aiemmista tehdässulkemisista, vaikutus työllisyyteen ei ole, lievästi sanottu, hyvä. On hyvin vaikeaa työllistää entiset paperimiehet uudestaan, ei vaan siksi koska pienillä paikkakunnilla puuttuu vastaavaa työtä (vaikka se on päällimäinen syy).

Tässä vaiheessa tietenkin on ensimmäisenä reaktiona monille raivo ja hämmästyneisyys. Eipä ihme, jos tällaista tapahtuu (Pertti Leppäsen sanoin)

Konettamme on juuri uusittu ja siksi olimme tänään aamulla koulutuksessa. Kesken koulutuksen tuli kutsu tiedotustilaisuuteen.

Kaukaan tehdäs on aiemminkin ollut näiden säästötavoitteiden kohde. Mutta kuten Paperiliiton puheenjohtaja Petri Vanhala sanoi:

UPM saavutti 200 miljoonan säästötavoitteen ja heti perään tulee uudet säästöt. Näin siitä huolimatta, että yhtiö vastikään kertoi hyvästä tuloksesta.

Jussi Pesonen itse kertoi myös (ks. linkki yllä), että kannattavuus parani vuonna 2014 (hän käyttää sanaa ‘käännekohta’). Joten mitä mättää? YLEn taloustoimittaja Jari Järvinen analysoi:

UPM:n päätös kertookin karusti, mistä on kyse: voimat keskitetään kasvaville markkinoille. Euroopassa karsitaan ylikapasiteettia jatkossakin kovalla kädellä. Samalla säästöjä haetaan muualtakin, hallinnosta, markkinoinnista, kuljetuksista ja joka puolelta. Sopeutus on ajan sana.

Ylikapasiteetti. Siellä se sana taas on. Lienee oikeutettua kysyä, mistä tämä ylikapasiteetti tulee? Tietenkin on se näin, että paperin kysyntä nimenomaan Euroopassa on jo pitkään laskenut, joten se on yksi syy. Mutta: mietipä niitä hyviä aikoja 90-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa, silloin kun euron kurssi oli erittäin hyödyllistä Suomen vientiteollisuudelle. Mitä UPM silloin teki? No? Ja sitten vielä muutamaa vuotta sitten, Chapellen tehtaassa, missä PM3 suljetaan? Laajensi/uusi saman paperilajin PM6:n kapasiteettia. Also other companies invested in new capacity around the start of this millennium:

In Europe, two new machines and one major rebuild are coming onstream :

1. Steyrermühl, Austria (change from newsprint to SC) 200 000 t/y, started up in June 1999;

2. Lang Papier, Ettringen, Germany, SC and newsprint, 270 000 t/y, start-up in September/October 1999;

3. Haindl, Schongau, Germany, SC and newsprint, 270 000 t/y, start-up in May 2000.

Paperin kysyntä on tosiaan ongelmaa näille yrityksille. Aiemmin UPM sulki sen Stracel paperitehdas (suuren investoinnin jälkeen vuonna 1999).

Kysymykseni yritysjohdolle on: käytätte omia ennustemalleja sekä esim. Pöyryn ennusteita eri markkinoiden kehityksestä ja sen lisäksi on hyvin tiedossa mitä on paperikoneiden elinkaari ja optimisaatio-prosessi. Jos investoi sillä tavalla, että  (keski)pidemmällä aikavälillä ilmestyy jopa omalla yrityksellä ylikapasiteettia, sitten se on vaan huonoa johtamista. Mutta tämä ei ole sinänsä uutta, paperiteollisuudessa tiedetään jo pitkään, että on ns. boom-bust sykli. Eli lyhyesti, sen takia kun paperitehdas on iso investointi, investoidaan liikaa silloin kun on hyvä kysyntää, minkä seurauksena jossain vaiheessa on ylikapasiteettia.

-> tätä samaa voimme nyt nähdä Aasiassa ja Etelä-Amerikassa sellun ja kartongin osalta. Veikkaukseni on, että muutamaa vuotta tulevaisuudessa kartonki ei ole enää niin tuottavaa. Tähän liittyy myös Kiinan kasvun hidastumista, tietenkin.

Mutta miksi paperiyhtiöt käyttäytyvät? Vastaus ei välttämättä liittyy ahneuteen. Uskon, että se on juuri tämän suuren syklin vaikutus – ne jotka ovat nopeinta siinä mukana, hyötyvät eniten. Ja sen takia kun ainakin Euroopassa paperiyhtiöt ovat vaan kourallista (vaikka ei ole ihan oligopoli), riski häviää kilpailussa on varmaan melko suuri. Sen lisäksi on vaan totta, että osakkeenomistajat ‘vaativat’ parempia tuloksia (heille) koko ajan. Mitä kymmenen vuotta sitten nähtiin hyvänä strategiana (investoida) on nyt haitta (ylikapasiteetti). Euroopassa ja Suomessa, koska kysyntä on huono, ainoa tapa parantaa, ainakin hetkellisesti, tulosta (tai näyttää vakavalta) on leikata henkilökuntaa ja/kapasiteettia.

Tämä ei ole kuitenkaan koko tarinaa. Kuten olen myös väitöskirjassani kirjoittanut, henkilökustannukset ovat vain noin 11% kokonaiskustannuksista. Täällä olen kirjoittanut puuraaka-aineen hinnoista. Sen lisäksi kemikaalit ovat suuri kustannustekijä, kuin myös kuljetus. UPM haluaa vähentää kiinteät ja variaabelit kustannukset, mutta se on vaikeaa kuvitella miten. Joo, kyllä laittamalla koko tehdas kiinni vähenee kustannukset. Väitöskirjassani esitän World Input-Output Databasen perusteella, mistä Suomen paperiteollisuuden tärkeimmät raaka-aineet tulee. Puu ja sellu tulevat (paitsi Suomesta) enimmäkseen Ruotsista, Venäjältä ja (sellu, nykyään) Brasiliasta. Kemikaalit toisaalta tulevat enimmäkseen Saksasta. Nämä raaka-aineet ovat suurin piirtein (+ energiatarpeet) paperiteollisuuden variaabelit kustannukset. Kaikenmaailman henkilöstökulut ovat toisaalta enemmän tai vähemmän kiinteät kustannukset. Mutta kuten on selvää esim. puukaupasta, myös osa niitä raaka-aineita on suhteellisen kiinteitä kustannuksia, koska niistä sovitaan sopimuksella tietystä aikavälistä (oletan ainakin puusta ja energiasta). Eli toisin sanoin: henkilöstön hinnasta sovitaan työehtosopimuksella ja toisista tarpeista toisenlaisilla sopimuksella.

Sillä tavalla päästään EU:n talousnäkymät, josta ilmestyy tässäkin blogissa koko ajan linkkejä. Mutta myös ulkopolitiikka voi olla relevantti, koska voi hyvin olla, että Venäjän sanktiot purevat jotenkin puun saantiin (tai vaikka suomalaisten metsäyritysten mahdollisuuksiin). Mutta vaikka metsäteollisuuden toimintaympäristö on hyvin monimutkainen juuri nyt, kuitenkin UPM:n talousjohtaja sanoo:

Meillä on käytössä rautakankimalli, johon on vaikea saada joustoa tarvittaessa.

Olin pari viikkoa sitten seminaarissa, missä pohdittiin, onko Suomen työmarkkinat jäykkiä, ja tiivistettynä vastaus oli kyllä ja ei. Kyllä: palkoista tai työajasta ei helposti jousteta. Ei: Suomessa joustavuus toimii lomautuksien ja irtisanomisten kautta. Olen sitä mieltä, että tämä työmarkkinoiden joustavuus on just se, mitä haetaan. Miksi ei leikkaukset kohdistetaan Saksaan? Koska siellä on paljon vaikeampaa antaa työntekijöille potkut kuin Suomessa. Siellä olisi mahdollista joustaa työajan kanssa, mutta se on taas teknisesti vaikeaa paperitehtaiden kanssa.

Johtopäätökset

Ensinnäkin on todella kurja, että näin moni saa potkut tilanteessa missä työ on jo vaikeaa saada. Vaikka mun toivo ei ole turhan korkea tähän suhteeseen, toivoisin silti, että alueelliset TE-keskukset ym. tekevät parhaansa löytää näille ihmisille töitä.

Sitten – vaikka yritysihmiset helposti sanovat “markkinat!” uskon, että UPM kantaa itsekin vastuuta siitä, että on ylikapasiteettia. Yritysteknisesti on tietenkin loogista sulkea nimenomaan vanhemmat yksiköt, jossa kannattavuusraja on korkeampi. Silti uskon, että UPM tuijottaa liikaa henkilöstökuluja (varmaan näin opetetaan kauppakorkeakoulussa) ja liian vähän niitä muita tekijöitä. Kokonaisuudessa voi hyvin olla, että osittain omatekoinen ylikapasiteetti ja muiden raaka-aineden hintakehitys ovat vaikeuttaneet kilpailukykyä enemmän kuin Suomen palkkataso. Varmaan UPM kuitenkin kuvittelee, että se pystyy tehdä enemmän niistä palkkakuluista kuin muista kuluista.

Tämä kokonaisuus voisi vielä kirjoittaa uudestaan yritysvastuun näkökulmasta, ja vaikka onko osakkeenomistajakapitalismi hyvä vai huono (verrattuna perinteiseen ‘kärsvällisen pääoman’ malliin, mistä nimenomaan paperiteollisuus hyötyi.) Mutta siihen ei ole nyt aikaa. Ne ovat vaan eväät rohkeille toimittajille.

Paperiliitto, Metalliliitto ja TEAM keskustelevat yhteistyöstä

Tämä seminaari voi olla jo menneisyydessä tai se on vielä tulevaisuudessa. Halusin katsoa Paperiliiton sivuilta, onko siellä jo jonkinlainen kannanotto tämän päivän UPM-uutisista (mistä mä kirjoitan myöhemmin). Ei vielä ollut, mutta uutinen siitä yhteistyöstä oli, vaikka tiedote on jo melkein viikko vanha. Ydinviesti siinä on:

Teollisuuden rakennemuutos on vienyt Suomesta kymmeniä tuhansia työpaikkoja ja sitä kautta liitoilta jäseniä ja resursseja. Tämän myötä ja samaan aikaan työnantajien puheet ovat koventuneet. Tätä taustaa vasten myös liittojen on yhdessä mietittävä, miten saada aikaan nykyistä parempi vaikuttavuus ja neuvotteluvoima tuleviin koitoksiin.

Jos kelataan vähän taaksepäin, voidaan muistaa, että alkuperäinen TEAM-hanke olisi sisältynyt kaikki teollisuusliitot. Kuten kuvailen väitöskirjassani (s. 57-58, täällä), Paperiliitto päätti jo vuonna 2007 olla liittymättä ja myöhemmin Metalliliitto päätti samaa. Olen kutsunut väitöskirjassani Paperiliiton päätös olla liittymättä strategiseksi virheeksi, muuttuvan (metsä-)teollisuuden ja talouden kontekstissa.

On siis hyvää, että Paperiliitto on päättänyt vakavasti puhua yhteistyöstä muiden liittojen kanssa (vaikka juuri yhteistyö koko ajan painotettiin). Aiemmin päätettiin olla liittymättä TEAMiin, koska Paperiliiton ‘erikoisasema’ ja halu pysyä itsenäisenä pidettiin tärkeänä ja ei täysin yhteensopivia TEAM-hankkeen kanssa. Siinä oli toki järkeä, ottaen huomioon, kuinka vahva Paperiliiton alueellinen järjestäytyminen on.

Seuraan mielenkiinnolla, mitä tästä johtaa.