Category Archives: Sociology of Industrial Relations

Philip Pilkington on the ILO and trade unions (and more)

Philip Pilkington has a very interesting post on a post of his regarding a joint report by the ILO, OECD and the World Bank. As he points out, the ILO usually mostly talks sense, in economic terms. This can be also seen in a series of discussion papers on wage-led growth, such as this one by Storm and Naastepad. I recently read quite a lot of this literature, because I wanted to understand why labour unions have adopted so much of the standard economic discourse. A conference paper I wrote on ‘counter-intuitive bargaining targets’ is not anymore online, but I hope to develop into something that focuses on the practical goals labour unions should set.

Advertisements

Tamperelaisprofessori: Ay-liike on tipahtanut ajan rattailta | Yle Uutiset | yle.fi

http://yle.fi/uutiset/tamperelaisprofessori_ay-liike_on_tipahtanut_ajan_rattailta/7382079

Entinen ohjaajani puhuu ja uskon, että hän on oikeassa.

“Marxin analyysi auttaa ymmärtämään kuinka palvelualoilla tehdään voittoa “

THL:n blogissa. Kiinnostavaa! Sopii tavallaan hyvin Erin Hattonin teesiin, ettei voi olla vapaus työmarkkinoilla niin kauan kun on vielä ihmisiä jotka tekevät työtä mutta jotka kielletään “etikettiä” työntekijää (kuten vangit, workfaren yhteydessä työtä tekevät.)

It’s Domestic Demand, Stupid!

There are many ways to communicate fairly difficult issues. The case against austerity is one; again and again the ‘families tighten their belt thus also the state must do so’-argument comes up. This argument has been defeated as many times. Here you can see a ‘layman’s argument against austerity’. But in my opinion this new post by ‘A Gloomy European Economist’ puts the argument much clearer. To quote from the main points of his graph:

What is this figure telling us? Many things, actually; but I’d like to point out just three:

  1. The first is that while the US have recovered and are now above their pre-crisis GDP level, the EMU is still more than 3% below its level of January 2008. We are not going to see the pre-crisis level of activity for at least 2 or 3 years, as the Commission just revised downwards its (negative) growth forecast for 2013 (not surprising, and bound to be further revised, as the readers of this blog may know).
  2. Domestic demand is down almost 6%, mostly because of investment (-19.1%).It makes no sense claiming otherwise: this is a Keynesian (sorry for the bad word; should I rate this post R?) aggregate demand deficiency crisis. On the contrary, in the US, robust consumption growth has compensated for the equally dramatic drop of investment, and as a result domestic demand is also above its pre-crisis level. As a sidenote, the dramatic decrease of investment makes one wonder what will be left of the EMU capacity to produce, once aggregate demand resumes.(my bold)
  3. The only two engines of growth, today are public consumption (!) and exports, both at around +4% with respect to the pre-crisis peak ; they compensate, unfortunately only partially, the dramatic drop in domestic private demand. Further reducing government spending, as will most probably keep happening, will lay the burden of recovery only on the external component. It is worth repeating that this small-country-syndrome, in the second largest economic bloc of the world, can only spell disaster. It is impossible to conceive a long-term reliance of our prosperity on demand coming from the rest of the world, as proponents of the “Berlin view” would like us to believe.

If you look at the picture, then indeed public consumption and exports keep the Euro area somewhat afloat. But with the intense desire to slash government spending, this might not last. I think this picture shows very succinctly why we need a Keynesian and/or MMT view of the economy very badly – if everybody cuts expenditure at the same time, how is the economy supposed to grow, or – more specifically – where is demand coming from? Mars?

While this post is very important in showing the core problem, I personally would like to see a bit more country-specific information. It is well-known that Germany has a great domestic demand-deficit, but what about Finland, the Netherlands, Austria? A recent post by Ambrose Pritchard-Evans, and earlier ones by me (referring to yet other posts) indicate that domestic demand is being killed in the Netherlands at least through austerity, private indebtedness and a stuck and plunging housing market, but as I showed here, Finnish domestic demand (at least retail) has kept up fairly well. I haven’t recently checked the numbers, but food price inflation in Finland seems to be rather high, so domestic demand may have reached its peak already.

(in general it would be nice to have a better idea of how to get key data out of Eurostat – there is so much stuff there!)

Mr. Gloomy Economist also points to the need for wage increases; at least for Germany, this is acknowledged by serious economists (i.e. from the IMK of the Hans-Böckler-Stiftung). This is a subject which I have great interest in, as it relates strongly to industrial relations and the relevance of labour unions. As I pointed out here (sorry, in Finnish), Olli Rehn warns Finland of overindebtedness (of the state, of course) and states Finland needs wage restraint. Well, as the graph shows, the index of real wage earnings has grown approximately by 2% per year, which is consistent with the inflation of the ECB target (if I understand Andrew Watt correctly).

So, in this light I eagerly await what the employers’ and employees’ federations in Finland are serving as opening bids in the run-up to the Finnish collective agreement/centralized incomes agreement -negotiations this Autumn. I expect lots of disagreement, at least.

Päivitetty: Hartz II-työpaikat ja Minijob-ansa

Päivitys: tämän tutkimuksen mukaan Minijobit ovat Saksassa muutamasta syystä huonoa, erityisesti naislle: 1) on tosi vaikea päästä Minijobista oikeaan työpaikkaan ja palkka/tuloerot kasvavat sen takia vuodesta vuoteen. 2) Minijobit eivät lainkaan estä/vähennä harmaata taloutta, sen takia kun ansiot ovat niin matalia. 3) Minijobbarit eivät usein saa lainkaan lomarahaa tai sairauspoissaolokorvaukset 4) Minojobbarit ovat enemmän riippuvaisia puolisosta tai sukulaisista mitä tulee eläketurvaan.

——

Vähän aikaa sitten reagoin siihen, että Juhana Vartiainen näytti ehdottavan Hartz II-työpaikkoja Suomelle. Saa toki ehdottaa mitä haluaa, mutta Hans-Böckler-Stiftung julkaisi tutkimuksen, joka näyttää, että nämä Minijobs ovatkin aikamoinen ansa (‘Endstation Minijob’). Saksassa yli 2/3 matalapalkkaisia on naisia, josta suuri osa naimisissa olevia (ajatus on ilmeisesti, että Minijob on kiva alku päästä takaisin töihin). Tutkimus osoittaa, että on todella vaikeaa päästä näistä työpaikoista oikeaan työpaikkaan, eli sellaiseen, jossa kaikki sosiaaliturva on voimassa (HArtz II-työpaikoissa ei ole täysi oikeus sosiaaliturvaan).

Eli jos luodaan Suomeen matalapalkkatyöpaikkoja, pitää ottaa huomioon keskustelussa, että sellaiset työpaikat luovat ansan, sen lisäksi, että ihmiset hyvin voivat olla alityöllistettyjä ja/tai ‘working poor’ ilman kunnon sosiaaliturva. Siinäpä anti keskusteluun, miten ratkaistaan sellaisia seurauksia.

“C. Wright Mills and the Power Elite”

From a review of a book about one of my favourite sociologists, C. Wright Mills:

 

‘It is in its fifth chapter that Stanley Aronowitz‘s Taking It Big – C. Wright Mills and The Making of Political Intellectuals deals with the power elite. The power elite seems an obvious concept and reality to many of us but maybe we forget how against-the-grain the idea was when Mills put it on the sociological table:

“The Power Elite is a description of the structure of power in American society that disagrees with most sociology and academic political science by denying that power is widely dispersed among a welter of interest groups. Mills argues that at the national level power is highly concentrated among large corporations, the military, and the highest political “directorate.”” (168).’

Juhana Vartiaisen näkökulmat

Ylen sivuilla on taas uutisjuttu Juhana Vartiaisista. Hän ehdottaa mm. työvelvoitteen työttömmille sekä lisää matalapalkkatyötä. Kuten olen kirjoittanut täällä, täällä ja täällä, tämä matalapalkkatyö ei minun mielestä näytä ratkaisulta Suomen talousongelmille. Ei ole mitään järkeää luoda Suomeen ‘The Working Poor’, vaikka ne jotka tekevät töitä työnvälitysfirmojen kautta usein kokevat just tälläistä. [Asiasta muuten väittelee 1.2. kollegani Liisa Lähteenmäki]

Työvelvoitteesta sitten. Alankomaissa sellainen on ollut käytössä jonkin aikaa ja uusi hallitus tiukenee sitä hallitusohjelmansa mukaan. En tiedä, mitä tässä on oikeasti se järki. Kyllä, ihmiset varmaan saavat enemmän itsearvoa töistä kuin että ne ovat työttömmiä, mutta jos on pakko ottaa jotain työtä vastaan sellaista tuskin lisääntyy elämän- tai työn iloa. Yritän etsiä tästä tutkimuksia – veikkaan, että maissa jossa on tälläinen järjestelmä, sairauspoissaolot ovat korkeita sekä vaihtuvuus henkilöstössä on suuri. Argumentti, että mikä tahansa työ auttaa työmarkkinoilla ei päde, sillä väärästä työstä ei pääse ihan noin vaan oman alan töihin.

Sen lisäksi, jos on työvelvoite (eli melkein pakkotyö) JA tavoite saada lisää matalapalkkatyöpaikkoja, mitä Vartiainen oikein odottaa? Ne ihmiset varmaan kuitenkin tarvitsevat valtion tukea (joko rahalla tai koulutuksella), ja niistä ei heru kovin paljon verotuloja (kuten Saksan esimerkissä on ollut selvä). Luodaanko Suomeen oikeasti toisen luokan ihmisiä, jotka ovat kovassa työssä, matalalla palkalla mutta ilman kunnon pääsy sosiaaliturvaan (kuten ne Hartz-duunit)?