Category Archives: Uncategorized

Teknologiateollisuus ry pudotti pommin – vai?

Tänään tuli Teknologiateollisuus ry:n tiedote siitä, että yhdistys jakautuu kahti. Tämä on aika iso juttu Suomen työmarkkinajärjestelmälle. Tässä pyrin lyhyesti ensianalyysiin.

Tiedotteen ydin on, että yhdistys jakautuu kahtia. Teknologiateollisuuden työnantajat ry hoitaa jatkossa valtakunnalliset TES-toimintaa. Kiinnostavampia on (uuden) Teknologiateollisuus ry:n päämäärät:

Teknologiateollisuus ry vastaa jatkossa työmarkkina- ja elinkeinopoliittisesta vaikuttamisesta ja auttaa uuteen työnantajayhdistykseen kuulumattomia yrityksiä työsuhdeasioissa sekä mahdollisten yrityskohtaisten työehtosopimusten neuvottelemisessa.

Tässä on kaksi tärkeää asiaa. Ensimmäinen on, että Teknologiateollisuus ry on tästedes täysin politiikan areenan suuntautunut järjestö. Tästä voi olla monta mieltä, mutta se on tavallaan jatkumo siitä, kun EK vetäytyi työmarkkinajärjestelmästä. Teknologiateollisuus ry on siten vapaampi ajaa sen poliittisia päämääriä, ilman , että nämä sotkevat työehtosopimusneuvotteluja.

Toinen asia on kiinnostavampaa. Järjestö siten tarjoaa järjestäytymättömille yrityksille palveluja. Tällä tavalla se on kilpailija Suomen Yrittäjille ja EK:lle. Mahdollisesti tässä on juurikin “oman alan” tuntemus houkutin monille. Mutta suurin uutinen minun kannaltani on “yrityskohtaisten työehtosopimisten neuvottelemista”. Tämä on “markkinarako”, koska ei EK eikä SY tee tätä. Sanoisin, että Teknologiateollisuus ry on tällä siirrolla mennyt “Hollannin tielle” – kotimaassani on paljon yrityskohtaisia työehtosopimuksia (tosin sellaiset yritykset eivät ole kovin pieniä yleensä). Mutta tämä siirto on toisellakin tavalla merkittävä: jos paikallinen sopiminen menee siihen suuntaan, niin työnantajat tarvitsevat neuvotteluresursseja. Kuten me sanottiin täällä (sivu 36):

Mikäli yksityinen ja työpaikkatasoinen sopiminen olisivat pääasiallisia sopimisen tasoja, myös yritysten ja työntekijöiden resursseja jouduttaisiin kiinnittämään aiempaa enemmän neuvotteluprosesseihin, työsuhteen etujen arviointiin sekä vertailuun. Nämä neuvottelut työllistäisivät yritysten henkilöstöosastoja nykyistä enemmän, ja juristien tarve ja
oikeustapausten määrä lisääntyisi. Koska Suomi on yhä pienyritysvaltainen maa, monelle pienyrittäjille itselleen muodostuisi yleissitoviin olosuhteisiin verrattuna huomattavasti isompi rooli ja vastuu sopimisesta.

Toisin sanoin: Teknologiateollisuus ry teki siirronsa tähän suuntaan – siitä huolimatta, onko nyt tällainen paikallinen sopiminen ilmassa. Mutta tämä on strateginen siirto, koska ammattiliittojen on pakko vastata tähän. Työntekijätkin tarvitsevat resursseja neuvotteluihin. On vielä avoin kysymys, miten sallitaan “ulkopuoliset” neuvonantajat työntekijöiden puolella. Esimerkiksi Alankomaissa yritysneuvostot saavat kutsua ulkopuoliset asiantuntijat sen toiminnan yhteydessä.

Ammattiliitoille on nyt kiire vahvistaa niiden paikallista osaamista. Kuten Kari Lilja kirjoitti jo 1990-luvun lopussa, ja minä täällä (luvulla 10) ja em. paikallisen sopimisen artikkelissa, ammattiliitoille uhkaa “kompetenssiloukku”: vaikka paikallisesti myös edunvalvotaan, sovitaan ja toimitaan, pitkään ammattiliittojen toimintalogiikka on seurannut työmarkkinajärjestelmän logiikasta ja edunvalvonta perustuu sektorikohtaisiin työehtosopimuksiin. Toisin sanoin: heidän ydinosaaminen on (karkeasti sanottu) työehtosopimusten neuvotteleminen sektoritasolla. Jos nyt nopeasti painopiste siirtyy paikallis/yritystasolle, ammattiliitoilla ei ole välttämättä riittävää infrastruktuuri siihen.

Huomattavaa tässä tiedotteessa on, että uusi järjestelmä tulisi voimaan jo seuraavalla neuvottelukierroksella. Se on melko pian – tämän vuoden lopussa. Yksi sivuvaikutus on, että nämä yhdistyksen muutokset vaikuttavat yleissitovuuteen (s.15):

Yleissitova työehtosopimus on valtakunnallinen, asianomaisen alan edustavana pidettävä työehtosopimus, jota jokaisen työnantajan on noudatettava työsuhteidensa vähimmäisehtoina. Sosiaali- ja terveysministeriön alainen yleissitovuuden vahvistuslautakunta vahvistaa työehtosopimuksen yleissitovuuden. Yleensä vahvistamisen kriteerinä on, että noin puolet alan työntekijöistä on järjestäytyneen työnantajan palveluksessa.

Yhdistyksen kahtijakaaminen varmaan johtaa siihen, että osa nykyisen Teknologiateollisuus ry:n jäseniä liittyy Teknologiateollisuuden työnantajat ry:hön. Mutta kun se on uusi TES-sopimuskumppani, voi odottaa, että yleissitovuuden vahvistuslautakunta joutuisi arvioimaan, voiko TES yhä julistaa yleissitoviksi. En pysty antamaan arvion, mihin suuntaan se menee, mutta tämä on riski, minkä olen maininnut tässä (s. 10):

The extension of collective agreements is therefore not legally contentious, but it may become an issue if the trend towards decentralisation continues, especially in wage bargaining.

Lopuksi: ei oikein pysty sanomaan mitään henkilöstöedustuksen suosituksesta, ilman tarkempaa tietoa siitä, mitä sen rooli on. Mutta ainakin Teknolologiateollisuus ry on heittänyt nimenomaan Teollisuusliitolle ison haasteen. Tämä muutoksen vaikutus on varmasti paljon isompaa kuin Metsäteollisuus ry:n irtaantuminen.

Ajatuksia työn tuottavuuden problematiikasta

Suomen työmarkkinakeskustelussa peräänkuulutetaan usein, että työn tuottavuuden kasvu on liian hidas, tai että työn tuottavuuden kehitys ei ole (enää) sopusoinnussa esim. palkkakehityksen kanssa ja tämä häiritsee kilpailukykyä. Eikä se ole vaan tämä asia, mutta kuten Tomasetti ym (2017) sanovat:

As the working population is projected to decline with the ageing population, labour productivity growth becomes the sole source for potential average output growth in both the EU and the euro area starting from 2028 (European Commission, 2012). This projection includes both the quantitative and qualitative dimensions of growth.

https://gala.gre.ac.uk/id/eprint/17899/7/17899%20WILLIAM_Bargaining_for_Productivity_Comparative_Report_2017.pdf

Maanantaina 22.2. julkaistiin minun, Markku Sippolan ja Satu Ojalan artikkeli ”Irti keskitetystä, kohti paikallista?”, jossa tarkastelemme erilaisia paikallisen sopimisen yhteydessä esiintuotuja myyttejä. Yksi niistä oli, että paikallinen sopiminen nostaa tuottavuutta. Emme löytäneet vakuuttavaa tutkimusta siitä, että palkkaneuvottelujen taso vaikuttaa työn tuottavuuteen. Päinvastoin näyttää siltä, että työn tuottavuus on niin monisyinen asia, että sitä ei varmaan kannattaisi tutkia makrotasolta – siihen vaikuttaa niin erilaiset, ja mahdollisesti erisuuntaiset asiat.

Esityksessämme nostettiin kolme ”teoreettista” tuottavuuden nousun lähdettä esiin: tuoteinnovaatio, prosessi-innovaatio ja markkinointi-innovaatio. Vaikka nämä ovat kirjallisuudessa tuottavuuden nousun kannalta keskeisimmät reitit, nämä eivät kuitenkaan vieläkään kerro mistä nämä innovaatiot sitten syntyvät. Tuoteinnovaation osalta lähteitä on monet – tutkimustiedon soveltamisesta ”hyvään ideaan”, mutta prosessi-innovaatio puolestaan syntyy usein organisaation sisältä. Tämä voi tapahtua johdon ideoiden suunnalta, mutta yhtä hyvin muu henkilöstö voi keksiä, miten tehostaa työprosessit (kuvaannollisesti työpaikan ”idealaatikko”). Tähän voi liittyä myös yt-prosessit, kun kyseessä on uuden investoinnin harkintaa. Markkinointi-innovaatiot syntyvät siitä, jos uuden tutkimustiedon tai esim. konsultin johdolla keksitään parempia tapoja myydä tavaran tai palvelun.

Eilen pohdin lyhyessä Twitterketjussa hieman tätä problematiikka:

Tilastokeskuksen tietokannasta en saanut ihan sitä dataa, mitä halusin – työn tuottavuuden lukuja, jossa ilmenee sekä työntekijöiden määrä / tai tehdyt työtunnut, että niiden tuotannon arvo (tai määrä). Löysin vain indeksejä ja vuosimuutoksia. Olisi varmaan voineet laskea käsin, tosin. Vaikka ei sitten voi verrata aloja keskenään vaan pelkästään alat itseensä suhteutettuna, se antaa silti mielenkiintoisen kuvan. Ensin teollisuus. Kuvassa on työn tuottavuuden indeksi (arvonlisäyksen per työtunti). Tämä mittari sanotaan kuvaavan suhteellisen hyvin, miten tehokkaasti työtä yhdistetään muihin tuotantofaktoreihin ja miten hyvin työtä käytetään tuotantoprosesseissa. Kuvassa näkyy varsinkin paperiteollisuudesta selkeästi vuoden 2008 talouskriisi. Mutta se ala piristi tässä mittarissa nopeasti, toisin kuin metalliteollisuus joka ”koski pohjaa” vasta vuonna 2012 ja nousi siitä hitaammin. Kemianteollisuuden arvonlisäys per työtunti on melko tasaisesti noussut.

Tässä näkyy kemian- ja paperiteollisuuden osalta selkeästi, mitä kutsuin maanantain esityksessä ”kysyntävaikutukseksi”. Näiden alojen markkinat ovat hyvin globaali ja varsinkin paperiteollisuus on varmaan hyvin pystynyt hyödyntämään verkkokauppabuumista: pakkausmateriaalien (ja siihen sellun) kysyntä on ollut hyvä. Metalliteollisuus on ollut eri tarina – tarinan mukaan Suomen metalliteollisuus tuottaa lähinnä muiden maiden teollisuudelle (esim. Saksassa, Ruotsissa). Tässä on hyvää muistaa, että Suomen metsäteollisuus on sen alan arvoketjujen määrääjä, mutta metalliteollisuus on osittain muiden firmojen alihankintaketju.

Seuraavana on rakennusala. Tämä on kiinnostava ala, koska siinä työn tuottavuus on varmaan työn nähden korkeaa, mutta se on silti hyvin työintensiivistä tuotantoa (kunnes robotit laajasti käytetään). Voiko olla, että ulkomaisen työvoiman käyttö, on myös hidastunut arvonlisäystä? Rakennusala on tilkkutäkki alihankkijoita, jossa on osa ulkomaalaista työvoimaa.

Kuvassa nähdään, että työn tuottavuus on ollut vuodesta 1999 suhteellisen vakaa. En osa sanoa, miksi tuotos per tunti nousi 1998 asti. Kuitenkin vaikuttaa siltä, että viime aikoina rakennusala ei ollut nopean tuottavuuden kasvun ala.

Jos katsotaan vielä erilaiset palvelualat, kuva on taas hieman erilaista.

Kuvassa näkyy laajasti ymmärretty kaupan, logistiikan, MaRan, IT:n ja yrityspalveluiden alat. Ainoa ala, joka tässä näyttää selkeästi notkahduksen on MaRa – alamäki alkoi joskus vuonna 2006-2007. Mielestäni on varsin kiinnostva nähdä, että kaupan ja IT-alan tuottavuuskehitys oli melko samanlaista 2010 asti, ja että myös kuljetusala on ollut selkeästi nousevan tuottavuuden ala (paitsi noin 2004-2009). Yrityspalveluiden alalla voi olla, että siinä on kovempaa kilpailua nykyään, jotta voittomarginaalit on pieniä.

IT on (myös) palveluiden vientiala ja kuljetus toimii myös maan rajojen ulkopuolella. Nämä vaativat erikoisosaamista: ohjelmointitaidot ja kuljetusalan koulutus (rekkoille ainakin, varsinkin jos kuljettaa Mutta MaRa, kauppa ja yrityspalvelut toimivat pitkältä kotimaassa. Näin ollen näiden alojen tuottavuuskehitys on todennäköisesti enemmän kiinni prosessi- ja tuote-innovaatioihin kuin ns. ”kysyntävaikutukseen”.


Kun yritetään miettiä tuottavuutta ja työllisyyttä, on myös hyvää katsoa eri alojen työllisyyttä ylipäätään.

Vaikka siinä on monta alaa mukana, on mielestäni kiinnostava, että teollisuus, palvelut (kauppa + MaRa) ja terveys- ja sosiaalipalvelut työllistävät suurin piirtein samoja määriä ihmisiä. Kun suora tilasto puuttuu, pitää vain olettaa, että eri mittareiden mukaan kahden viimeisempien alojen työn tuottavuus on alhaisempaa kuin teollisuudessa, koska on työintensiivisiä aloja. Mutta palvelualat voivatkin olla tuottavia! Kuten Paolo Tomassetin projektissa Bargaining for Productivity näytetään, Iso-Britanniassa kaupan ala kuuluu korkean työn tuottavuuden sektoreihin, koska maa on valtavasti investoinut logistiikkaan, mutta myös liittynee korkeaan kulutukseen. Vastaavasti MaRan ja kaupan alat ovat riippuvaisia kotimaisesta kysynnästä sekä ulkomaisesti kysynnästä (turismi – ei arvonlisäys ilman muita ihmisiä).

Tiivistäen voi sanoa, että teollisuus, kaupan ja MaRan alat sekä terveys- ja sosiaalipalvelut ovat tärkeitä työllistäjiä Suomessa, jotka tosin toimivat myös hyvin erilaisissa markkinaolosuhteissa.

Kohti korkeampaa työn tuottavuutta?

Mielestäni suuri ongelma nyt on, että peräänkuulutetaan korkeamman tuottavuuden työpaikkoja Suomessa (tai että työn tuottavuuden pitää olla korkeampaa). En tiedä mitä tämä tarkoittaa. Jos on yritys, voi jotenkin tehostaa prosesseja, mutta jos työ itse riippuu vastavuoroisuudesta asiakkaiden kanssa, niin en tiedä mitä tarkoittaa tavoitella korkeampaa tuottavuutta. Sellainen tavoite toki voi olla ulkoistamisen peruste: jos ulkoistaa siivoojia, niin yrityksen arvonlisäys per työntunti (luultavasti) nousee. On minusta kyseenalaista tutkia työn tuottavuuden ammatin tai koko sektorin näkökulmasta, koska sillä häivytetään organisaation ja johtamisen rooli.

Välillä tuntuu siltä, että työn tuottavuuden nousun tavoittelu on itseisarvo. Siivoojan arvonlisäys per työtunti saattaa olla matalaa, mutta hänen työnsä on oleellista koko yrityksen toimintaan (vrt. kauppa tai ravintola jossa ei siivota). Samoin terveyspalvelusektorilla: työn tuottavuus saattaa olla maltillinen per työtunti, mutta työ on yhteiskunnalle tärkeää – sama voi sanoa monista muista ammateista opettajista poliiseihin.

Viime kädessä voi kysyä – kuka hyötyy korkeammasta työn tuottavuudesta? Onko väliä siinä, miten se saavutetaan? Onko palvelualan suhteellisen matala tuottavuus haitta Suomen taloudelle? Toisaalta: paperiteollisuudessa työn tuottavuus on jatkuvasti noussut, mutta alan työllisyys on laskenut rajusti vuodesta 1980. Tämä on se mitä prosessi-innovaatio tekee: se mahdollistaa samaa tuotantoa pienemmällä miehityksellä.

Onko tässä sitten myös koulutuspoliittinen ulottuvuus – onko taloudelle tärkeää, että koulutetaan enemmän ihmisiä korkeamman tuottavuuden aloille? Sitten ongelma onkin erilainen: on monta alaa, jossa tarvintaan erikoistumista. Ei noin vaan pääse sinne töihin – pitää omistaa tietyt ammattiomaiset taidot. Kuitenkin jos tarjotaan uudelleenkoulutusta, se on usein lähihoitajaksi – työintensiivinen ammatti, jossa työn tuottavuus ei voi olla korkeaa, koska se tarkoittaisi, että ei ole hyvää työsuoritusta.

Tärkein pointti tässä pohdinnassa on jotain, mitä tuntuu unohtuvan usein: työ tapahtuu organisaatioissa, asiakkaiden suuntaan ja siinä tavoitellaan muutakin kuin tehokkuutta (vrt. McDonalds vs. Michelin-tähtiravintola Grön). Työ ei ole mitä vaan suorittamista vaan siihen tarvitaan taidot ja tiedot. Siihen tarvitaan kokemusta ja toki myös hyviä työprosesseja, josta viime kädessä johtaja on vastuussa. En edes maininnut kokouksia työn tuottavuuden haittana. Mutta ei ole oikotietä korkeampaan tuottavuuteen.

(ja kuten aina: pahoittelut kielioppivirheistä)

Yritysdemokratia: miten asia on järjestetty Alankomaissa

Ilkka Kärrylä kysyi, mitkä oikeudet ja päätösvallat yritysneuvostolla on Alankomaissa. Täällä tiivisti sen oikeuksista. Yritysneuvosto on ollut mahdollinen Alankomaissa vuodesta 1950.

Kirjoitin tämän lyhyen jutun siksi, että Suomi-Twitterissä moni näyttää sanovan, että enemmän yritysdemokratia on huono juttu. Alankomaissa tosin nähdään, että se on lisäarvon lähde – eikä pelkästään yrityksen suorituksen perusteella. (Wigboldus  et al 2016; Looise et al 2011; Wigboldus et al 2008).

Alankomaissa yritysneuvosto on pakollinen, jos on yli 50 työntekijää. Yritysneuvoston tehtävä on valvoa henkilöstön etua ja osallistua yrityksen päätöksentekoon. Tähän yritysneuvosto keskustelee ja neuvottelee yrityksen johdon kanssa. Yritysneuvosto ja työnantaja sopivat miten yritysneuvosto osallistuu päätöksentekoon.

  1. Oikeus neuvonantoon

Jos työnantaja päättää asioista, jossa voi olla isot seuraukset työntekijöitä, sitten TA:n pitää kysyä neuvoa yritysneuvostolta (esim fuusiot, isot investoinnit, uudelleenorganisaatio). Jos yritysneuvosto neuvoo jotain muuta kuin johto haluaa päättää, sitten johdon pitää lykätä päätöksen kuukaudeksi ja yritysneuvosto voi valita tästä Amsterdamin hovioikeudella, joka päättää, onko päätös järkevää (redelijk, reasonable)

  1. Suostumusoikeus

Työntantajan pitää pyytää yritysneuvostolta suostumista päättää, muuttaa tai perua henkilöstöpolitiikkaa, kuten työaikajärjestelyistä, työehdoista, koulutuksista, tehtävien arvionnista ja sairaspoissaoloja. Jos yritysneuvosto ei suostu ja TA haluaa jatkaa päätöksen kanssa, sitten TA voi viedä asian oikeuteen (sen jälkeen kun asia on käsitelty kaksikantaisessa yrityskomiteassa Sosiaalis-Taloudellisessa Neuvostossa, SER, https://www.ser.nl/en)

  1. Yritysneuvoston aieoikeus

Yritysneuvosto saa tehdä pyytämättä ehdotuksia TA:lle yrityksen sosiaalisista asioista, organisaation, finanssin ja talouden asioista. Ennen kun TA päättää näistä ehdotuksista, sen pitää vähintään kerran neuvotella yritysneuvoston kanssa. Sen jälkeen pitää pikimmiten informoida yritysneuvostolle, mitä TA päättää, ja siinä pitää olla perusteet päätökselle.

  1. Informaatio-oikeus

Yritysneuvosto pitää saada TA:lta kaikki tieto, joka on tarpeellista. Tähän luetellaan tase/vuosikertomuksen finanssidata, sosiaalinen vuosikertomus, yrityksen palkka- ja bonusrakenne sekä yrityksen strategia. Vähintään kerran vuodessa TA:n pitää informoida yrityksen työehdoista. Yrityksissä, jossa on enemmän kuin 100 työntekijää, yritysneuvosto saa myös tietoa johdon palkoista, palkkioista ja bonuksista.

  1. Osakkeenomistajien kokoukset

Yritysneuvosto saa puhua osakkeenomistajien kokouksissa, jotta se myös voi tuoda henkilöstön näkemys esille.

Näiden perusasioiden lisäksi voi sopia (useimmiten yleissitovissa työehdosopimuksissa) siitä, miten laajennetaan yritysneuvoston valtuuksia. Esimerkiksi hoivasektorin TESissä, vuodesta 2018, yritysneuvostolla on olennainen rooli työnantajan päätöksenteossa työsuhteiden eri muodoista ja tarpeesta yrityksessä (t.s. määräaikaiset, osa-aikaiset, ulkoisen työvoiman käyttö [itsensätyöllistäjät].

Lähteet:

Kees Looise, J., Torka, N., & Ekke Wigboldus, J. (2011). Understanding Worker Participation and Organizational Performance at the Firm Level: In Search for an Integrated Model. Advances in Industrial and Labor Relations, 87–113. doi:10.1108/s0742-6186(2011)0000018006

Wigboldus, J. E., Looise, J. C., & Nijhof, A. (2008). Understanding the effects of works councils on organizational performance. A theoretical model and results from initial case studies from the Netherlands. Management Revue, 19, 307–323.

Wigboldus, J. E., Grift, Y., van den Berg, A., & Looise, J. K. (2016). The economic effects of works councils: channels and conditions. Using secondary data to test a new theoretical model. Economic and industrial democracy37(3), 535-565.