Tag Archives: EK

Analyysi: Elinkeinoelämän keskusliitto etsii uuden roolin

Viime aikoina Suomen työmarkkinajärjestelmä on ollut mylleryksessä. Onnistuttiin sopimaan kikystä, mutta varjon alla: Elinkeinoelämä oli muuttanut sen sääntöjä näin, ettei se voi tulevaisuudessa enää olla osallisena keskitettyihin sopimuksiin. Tämä tarkoitti tulopoliittisten ratkaisujen aikakauden loppu, mikä tosin oli jo ilmassa vuodesta 2008, kun EK ilmoitti, ettei se halua enää tupoja.

Ensin oli aikomus saada Ruotsista kopioitu ns. “Suomen malli” aikaiseksi, mikä tarkoitti, että vientialojen menestys asettaa (sitovan) ylärajan palkankorotuksille. Tässä mallissa, vaikka kuulostaa järkevältä, olisi ollut kaikenlaisia ongelmia, mm. naisten ja miesten palkkatasa-arvoon, ja olisi vahvistuneet tällaisia tendenssejä. Kaavailtu malli kuitenkin jo ehti kaatua ennen kuin otettiin käyttöön, kun Metsäteollisuus ry ilmoitti neuvottelevansa sektoritasolla itse. Myöhemmin Metalliliitto myös ilmoitti, ettei se osallistu enää “Suomen mallin” kehittämiseen. Helmikuussa EK sitten ilmoitti, että sääntömuutoksen takia se irtisanoo lähes kaikki keskusjärjestösopimuksia. Tämä aiheutti kuohuntaa nimenomaan työntekijäliitoilla. Ainakin AKT ja Rakennusliitto nojaavat melko vahvasti erilaisiin keskusjärjestösopimuksiin niiden solmimissa työehtosopimuksissa. Nämä käytettiin sen takia, ettei tarvitse erikseen neuvotella sopimusosioita esim. luottamusmiesten asemasta, yt-neuvotteluista tai irtisanomissuojasta. Esim. Paperiliitto on itse neuvotellut tällaisia osaksi sen työehtosopimuksia. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että osa ammattiliittoja ja työnantajaliittoja joutuu tulevana liittokierroksella (syksy 2017) neuvottelemaan näistäkin asioista. Luvassa on todennäköisesti vaikea neuvottelukierros, ainakin osan alojen kohdalla.

Viimeinen käänne tuli viikonloppuna, kun EK:n Mattila kertoi Helsingin Sanomissa, että suomalaisten palkat ovat 10–15 prosenttia liian korkeat ja ”Tarvitsemme vielä monta kikyä”. Tämä on tietenkin omituinen kommentti, jos muistetaan, että EK ei voi tehdä keskitettyjä ratkaisuja enää, eikä ole olemassa toinen toimija, joka ottaisi tämän roolin. Joten on aiheellista kysyä, miten EK näkee, että saadaan keskitettyjä ratkaisuja aikaiseksi, ilman työantajaosapuolta? EK itse halusi sektorikohtaisen neuvottelukierros, tosin ”Suomen mallin” avulla. Mutta se juna meni jo, kun Metsäteollisuus veti töpselin irti tästä suunnitelmasta. Nyt mennään ilmeisesti kohti ihan perinteistä liittokohtaista neuvottelukierrosta , joita Suomen työmarkkinasuhteiden historiassa on ollut moni.

Mielenkiintoinen tässä valossa on miten Suomen Yrittäjät reagoi Mattilan julistukseen. Vaikka SY:n Jyrki Mäkinen yhtyi monista asioista Mattilan tilannenäkemykseen, hän totesi kuitenkin, että Suomi ei tarvitse yleista palkka-alea. Tästä päästään juuri EK:n ydinongelmaan: kun se on nyt ottanut itsensä irti työmarkkinasuhteiden prosesseista, mitä jää sen rooliksi, ja tarkemmin: miten se erottuu Suomen Yrittäjistä? Mäkisen kommentit näyttävät, että tärkeistä asioista Elinkeinoelämän keskusliitto ja Suomen Yrittäjät ovat samaa mieltä. Myös molemmilla on yhteisenä tavoitteena paikallisen sopimisen lisäämistä sekä työmarkkinaprosessien joustavammaksi tekeminen. Näillä kahdella järjestöllä on myös yhteinen kohderyhmä: yrittäjät ja yritykset. Toistaiseksi näyttää siltä, että Suomen Yrittäjät tuottaa myös jäsenilleen palveluja. EK toistaiseksi näyttää enemmän lobbausjärjestöltä.

Tulevan ajan suuri kysymys on: löytää Elinkeinoelämä itselleen profiilia, millä se erottuu Suomen Yrittäjiltä? Metsäteollisuus ry:n suhtautuminen ”Suomen malliin” näyttää, että EK on rajoitetusti valtaa ohjata sen jäsenten toimintaa työmarkinasuhteiden suunnasta. Vaikka Elinkeinoelämän keskusliitto varmasti uskoo, että sen nykystrategialla päästään sen toivomaan malliin, voidaan pohtia: tarvitaanko Elinkeinoelämän keskusliittoa sitten vielä? Se on viimeiset 10 vuotta vahvasti ohjannut Suomen työmarkkinasuhteiden kehityssuuntaa, mutta jääkö se nyt ilman tehtävää? Vai onko EK sitten Suomen Yrittäjien kilpailija jäsenistä mutta ne ajavat jokseenkin samoja tavoitteita politiikan vaikuttamisen kautta? Toisin sanoin: mihin siirtyy työmarkkinasuhteiden painopiste?

Advertisements

Yhteiskuntasopimus kaatui – mitä nyt?

Mediassa vilisee jo kaikenlaisia visioita siitä, mitä nyt tapahtuu työmarkkinasuhteissa kun “yhteiskuntasopimus” kaatui. Haluan ensin taas kerran korostaa, että tämä oli oikeasti pyrkimus saada jonkinlaisen keskitetyn sopimuksen aikaiseksi – termi yhteiskuntasopimus kuuluu poliittiseen filosofiaan.

Nyt on kaaos. Sitten (osittain nyt jo) tulee syyttelevät sormet – syyllisiä etsitään. Seuraavaksi tulee..mitä?

Olen miettinyt näitä neuvotteluja koko ajan, ja siinä on ollut ihan avain epäonnistumiseen edessä: Sipilän pakkolaki-idea on ollut täydellinen kannustin EK:lle antaa neuvottelut kariutua. Mieti vaan, ne pakkolait heikentävät työntekijän asemaa. Sen lisäksi, että tämä näyttää sopivan EK:n kilpailukykyagendalle, se on myös erittäin kätevä, kun EK voi nyt väittää, että ammattiliitot ovat itse syyllisiä siihen, että niiden jäsenten asema heikkenee. (On ihan eri kysymys, auttavatko pakkolait tai yhteiskuntasopimus yhtään kilpailukykyyn).

Joten mä näen seuraavan tapahtuvan (in abstracto ainakin):

  1. pakkolait tulevat jotenkin (ellei kaadu perustuslain asioista)
  2. sektorikohtaiset neuvottelut tuottavat korkeat palkankorotukset ja paljon lakkoja
  3. EK luulee, että kun keskitettyjen sopimusten tie on nyt suljettu pois, 2. kohdan seuraukset antavat ohjenuoran kohti aidot paikalliset neuvottelut
  4. Ammattiliitot eivät hyväksyisi tätä, mutta EK yrittää entistä kovemmin saada sen tahtoa läpi ja kun se saa nyt voiton, ehkä tämä merkitsisi ay-liikkeen merkittävä heikkeneminen, siitä huolimatta, että tulee todennäköisesti lisää jäseniä.
  5. Joka tapauksessa yhteiskuntarauha on todennäköisesti pitkään pois tästä syystä.

Keskeinen asia on kohta 3. Sektorikohtaiset neuvottelut tuottavat korkeat palkankorotukset (tai korkeampi kuin paikallisissa tai keskitetyissä). Olen kahden ajatuksen välillä: joko EK tekee täsmälleen samaa mokaa kuin vuonna 2008 (kun “TUPO kuoli”) tai tämä on erittäin harkittu taktinen voitto.

Ei ainakaan hyvältä näyttää työmarkkinasuhteille!

“Ammattiliittojen ääni kuuluu hiljaa”

Kirjoitin blogikirjoituksen Poliittisen talouden tutkimusken seuran blogille. Lue ja keskustele.

An expansion in the Dutch right to strike

I haven’t written about strikes for some time – not because they are not relevant but because (at least in Finland) they are to a large extent reactive. By this I mean that in recent years they have been more often protests against co-decision procedures regarding lay-offs and redundancies that actions to pressure the employers to concede certain points. Statistics Finland has a  short overview, in Finnish and Swedish only, from which one almost could infer that the Finnish labour movement is severely on the defence. I will write about that at some other point.

In general though, the level of strikes has gone down a lot since the 1980s. Nonetheless, the Finnish employers’ federation EK still posits that there are too many strikes, and that most of them are illegal. As a concrete goal, EK would like to see a tightening of the right to strike, in particular regarding support and sympathy strikes. I find this goal interesting for a whole lot of reasons.

In the Netherlands the right to strike is now expanded – which is a development in the opposite direction. To shortly give an overview:

As there exists no statutory right to strike in the Netherlands, the rules governing industrial
action have been developed by case law.
In 1986 the Supreme Court ruled that Article 6(4) of the 1961 Council of Europe Social Charter (the right to engage in collective bargaining and to take collective action) is directly applicable, thereby recognizing a right to strike for workers (excluding public servants). The Charter makes no distinction here between official and unofficial strikes, while also recognizing the right of employers to take collective action in the event of an industrial dispute.

Until the decision of the Supreme Court of last week, there was no explicit right for support or sympathy strikes. But this recent decision has in fact now introduced this right to Dutch law. As the Dutch text states, it was kind of allowed to have a so-called third-party strike, but lower courts did not agree. The big change is now that the Supreme Court confirms this right.

As a besides: according to one of the interviewees, the Dutch interpretation of the Social Charter was internationally seen as very tight. I am quite interested in how EK would argue it’s case now that also the Netherlands has moved away from a very tight interpretation.

Also in public media in Finland: the purifying influence of economic crises

Below follows a translation and commentated version of an article that was issued today on the Finnish YLE News -website. I think it is relevant, because (albeit through anecdotal evidence) it highlights some of the commonly held opinions on the Eurocrisis and the tightness of financing for SMEs, which I reported on last week as well. The comments by the persons interviewed are to be taken seriously, especially in the Finnish context, because Vesa Puttonen is a Professor of Finance in the Aalto-University and Pentti Mäkinen is the SME Affairs Director of the Confederation of Finnish Industries. Both have distinguished careers, and through their position have influence on the Finnish public debate.

———————————

“Creative destruction” eliminates small businesses – high interest rates crush dreams of growth.

by Jaakko Mannermaa

The waning of purchasing power and the tightening of loan conditions worsens the distress in Southern Europe, which also affects the outlook of Finnish SMEs. The near future remains bumpy, forecast experts.

The European growth motor doesn’t start because of financing troubles of small and medium-sized enterprises. Enterprises are divided into two classes on the credit markets, also geographically within Europe, says Professor of Finance Vesa Puttonen of the Aalto-University in Helsinki.

– Generally speaking, SMEs complain about a lack of demand, according to reports of the ECB. The situation in Germany, Austria and also Finland is clearly better than in the Souther countries, where besides the issue of demand, companies also complain about the level of costs and the weak availability of financing.

According to this news however, also Finnish SMEs experience rather tight financing.

According to Puttonen, the situation is especially bad in Greece, Ireland, Spain and Portugal, where banks don’t have the capability and/or will to finance SMEs.

For instance, in Spain large enterprises pay around 4% interest on their 10-year loans, but SMEs pay twice as much. Nonetheless, SMEs create most of the new jobs.

In Italy, on the other hand, where about 80% of the workforce is employed by SMEs, the wave of bankrupcies has decreased confidence even more. Banks demand, besides high interest rates, such large collateral that many firms don’t have the preconditions for a loan of more than a few thousand euros.

Puttonen: borrowed money doesn’t belong to everybody

Money is expensive for small and medium-sized enterprises, even though the European Central Bank has kept the key interest rates low for a long time. This is due to the fact that each bank will assess the risks and benefits of the relationship in their own way, says the Director of SME Affairs of the Confederation of Finnish Industries (EK) Pentti Mäkinen.

– Banks have to take into account the price of financing they pay themselves, when making loan decisions. That is not only dependent on the ECB.

They also have to worry about their own capitalization levels; hence they are less eager to borrow money to firms unless the risk is perhaps minimal.

SMEs have traditionally relied on bank loans for financing, because other than large firms they don’t have much possibility to scrape capital from the markets. If the money supply from banks dries up, the only way left is to pump own money into the firm – if there is any.

Vesa Puttonen points out that financing is not a commodity that should be given to everyone. According to him, business should not get a loan, if the situation becomes unsustainable.

– If the company doesn’t have demand (for its products), then it is not going to grow by giving it a loan. Financing may enable the company to continue, but creative destruction should be allowed to eliminate businesses that are not sustainable.

Schumpeter is alive and he lives in Finland! I would say first of all, what about banks in Germany, the Netherlands, France…shouldn’t they have been allowed to disappear when they became unsustainable? Second: Puttonen’s argument implicitly assumes that a company’s position is somehow abstractable from the economic and political context – enough has been written about capital flows and competitiveness in the context of the EMU (with a star role for French and German banks) that I won’t repeat that. But the question here is ‘why isn’t there demand’ for the firm’s product rather than ‘is there demand?’. Once we get to the ‘why’ question, we also have to face all kind of nasty and difficult questions about the nature of EMU and e.g. the role of the ECB, the implicit exchange rate benefit of Germany within the Eurozone etc. In terms of pure financing Puttonen is of course right, but in the context of the Eurocrisis it is a bit more complicated than that.

EK’s Mäkinen points out that Europe is Finland’s most important market: the export of 50-60% goes to other EU countries. How Finland can cope is linked to the rest of the European SMEs.

– The point is that Finland’s export structure is strongly focused on investment goods.  SMEs are important suppliers all over Europe and as such in a very important position as buyers for Finnish goods, says Mäkinen.

It is very good to see that the Confederation of Finnish Industries sees the strong links between the Finnish and European economies. Finland can not on its own be a tough accountant and just mind its own business (no pun intended). Finland’s own business is to a very large extent connected to other European countries, whether through suppliers, subcontractors or clients.

Mäkinen: the will to growth is lacking from Europe

European leaders are pondering how to solve the companies’ loan issue.

The European Commission has prepared loans through the European Investment Bank, which would alleviate the financing troubles of SMEs. The German state’s development bank KfW has negotiated hundreds of millions of euros in loans with its Spanish equivalent ICO.

It is still necessary to use these euros wisely. EK’s Mäkinen is worried that the loans will be used for re-financing rather than investments. He sees that this is a problem in the whole of Europe.

– The role of SMEs in employment creation, as investors and as engines of growth is at risk if companies are not willing to invest. Are there willingness for growth, enthusiasm and business visions in Europe?  They seem to be missing at the moment, Mäkinen sighs.

I find this a bit strange. Of course European businesses are willing to grow. It is just that there is a lack of demand, which also resonates with the large uncertainty over the European economy, availability of financing etc. And beyond that, also the world economy doesn’t look so healthy anymore, so any chance of an export-led growth out of the crisis is at the moment very small. I seriously doubt this is an attitude problem – as Puttonen above stated citing the ECB, the major problem is lack of demand.

Vesa Puttonen states that SMEs exist as part of the European economy. Which again does not appear very bright at the moment.

– All the talk, that the euro crisis would be over, is extremely premature daydreaming. Neither the euro crisis nor the banking crisis are over. The turn for the positive is not visible in the near future.

This I fully agree with. It is not nice to be ‘Dr. Doom’ or ‘A Gloomy European Economist’ but as far as I can see the Eurocrisis is far from over.

In Brussels on 27 and 28 June at the EU summit the focus is on economic policy. One of the most important things is to evaluate the measures to promote competitiveness, create jobs and increase growth.

 

Neljä ohjetta taantumaan – neljä näkökulmaa

Tänään Helsingin Sanomissa on artikkeli nimeltään ‘Neljä ohjetta taantumaan.’ Neljä ekonomistia pohtii, miten pitää toimia. PArhaat ohjeet ovat mun näkökulmasta (parhaimmista huonompiin) Ilmakunnaksen, Kosken ja Pinomaan ohjeet. SAK:n ja EK:n ohjeet pidän huonompia, koska ne ovat turhan poliittisia mutta ainakin Koski/SAK mainitsee jotain hyviä ideoita. Update: korostan, että kritisoin ideoita, eikä ihmisiä.

1. Ensimmäinen ohje poistettu pyynnöstä.

2. Seija Ilmakunnas

Hänellä on hyviä ajatuksia miten pitää käyttää elvytysrahoja. Myös hän katsoo pidempaa linjaa – mitkä voisivat olla Suomen tulevaisuuden tärkeät alat. Niitä ei voi ‘ylhäältä’ päättää mutta ne syntyisivät perustutkimuksen kautta. Hän antaa cleantech-teollisuuden hyvänä esimerkkinä.

Jatkuva taloudellinen integraatio on luontevin (ja ehkä paras) linja, mutta en näe tätä ollenkaan mahdollisena tulevaisuutena. Niin kauan kuin ‘austerity’-linja vielä elää Komissiolla ja Saksassa, ei voi odottaa mitään järkevää talouspolitiikkaa.

3. Olli Koski

SAK:n edustajana politiikka on vahvempi mukana kuin em. mainituilla. Kriitikkia EK:n linjaa kohti vähenee tilaa oikeisiin ohjeisiin. Koski haluaa (luontevasti) keskitetyn ratkaisun. Se olisi hieno, mutta en tiedä kuinka reaalisten se on, koska myös ammattiliitoilla saattaa olla eri mielipiteitä tästä (vientiteollisuus vs. kotimaiset palvelut yms.)

Koski, korostaa kotimaista kysyntää, ja on oikeassa siinä, ettei pidä kiristää finanssipolitiikkaa yhtään enempää. Sen lisäksi hänen ajatukset minne kohdennettaisiin elvytysrahat ovat hyviä ja tarpeellisia, mutta talouden elvyttämiseen tarvitaan enemmän kuin hyvää infrastruktuuria. Miten olisi esim. kuntatyöntekijöiden työpaikkojen turvaamista – opettajat, lastentarhahoitajat, sairaanhoitajat?

4. Simo Pinomaa

EK:n edustaja on tässä viimeisessa sijäinnissä, koska kaikki sen kommenteista on selvää, että hän ei kuullut, että Reinhart-Rogoff ja Alesina-Ardagna ovat kumottoja. Keskeisimmät sanat ovat ‘säästölinja’, ‘nollalinja tai miinusmerkki’, ‘alijäämä’. Hänen puolesta puhuu kuitenkin se, että hän ei toisaalta kiristäisi talouspolitiikkaa enempää.

Mutta kuten sanottu, hän korostaa Suomen kilpailukykyä ja palkkamaltti, menoleikkaukset ja sellaista. EK:n edustajana mäkin vaatisin samaa, mutta nämä eivät ole tässä talouskriisin kontekstissa relevantteja (tai edes hyviä) keinoja.

Lisää tälläisestä linjasta seuraavassa kirjoituksessa, missä käsittelen Matti Vanhasen eilisiä ajatuksia.

Finnish Consumer and Business Confidence very low – bad news!

According to the Finnish news service YLE, both consumer and business confidence is slipping. The trend regarding consumers is monitored through the ‘consumer barometer’ (in Finnish) and although it is obviously a sample of the wider population, it might be representative enough. The news explicitly states that the consumer confidence is at the lower levels of longer period (though not as low as in 2009).

Regarding business confidence, the Finnish employers federation EK reports that business confidence is very low, and especially in construction it is plunging (is this related to the possibility of a Finnish housing bubble?). I don’t know the construction of the confidence indicator EK uses but it is bad news.

It is bad news because as I aimed to indicate here, the Finnish economy was to some extent supported by fairly solid domestic demand. But if both consumer and business confidence go the way of the Titanic, then it is unlikely that the Finnish economy will rebound anytime soon because these ‘moods’ affect investment as well – in all likelihood.