Tag Archives: tuottavuusloikka

Ammattiliittojen kiukku

Onpa hyvä hetki olla työmarkkinasuhteiden tutkija. Ei hetki kestänytkään ennen kuin ensimmäiset ulosmarssit tapahtuivat hallituksen uusien suunntelmien seurauksi. Tänään on ilmeisesti tiedossa kaikki Citymarkettien ulosmarssi (15m) ja ensi viikon perjantaina Suomi pysähtyy, kun keskusjärjestöt järjestävät suurmielenosoituksen ja AKT on sen aikana protestilakossa. Kiinnostavaa nähdä, miten tämä kehittyy. PAM ainakin ilmoittaa, että se on saanut monta uutta jäsentä.

Ymmärrän hyvin miksi hallitus sai ay-liikkeen karvat pystyyn: se puuttuu sopimusvapauteen (hallituksen linjaukset lomista, lisistä) ja hallituksen toimet osuisivat kipeästi moniin ammattiin. Tämä kaikki tuottavuusloikan/kilpailukykyloikan nimessä.

Ongelma vaan on, että tämä perustuu huonoon talouden ymmärtämiseen.  Valtaosa Suomen talous ei ole riippuvainen vientiteollisuuden menestyksestä vaan kuluttajien palkkapussista. Tottakai on yhteyksiä siellä täällä vieniteollisuuden ja kotimaisen sektorin välillä (esim vartiointi, siivous, kuljetus), mutta se joka väittää, että Suomen kilpailukyky riippuu esim. kaupan kassahenkilökunnan työnkustannuksista pitää saada päänsä tarkastettua. Kauppoille nimenomaan tuontihinnat (ostohinnat) ovat tärkeitä ja teollisuudelle taas  edelleen on energian, kuljetuksen ja raaka-aineiden hinta suurin kuluerä.

Sen lisäksi Sipilän suunnitelmien vaikutus tuottavuuteen on todennäköisesti vaan tilastollinen artefakti: tuottavuus ehkä nousee, mutta voi hyvinkin olla, että Suomen talous kuitenkin jatkaa lamailua.

Jos katsotaan mitä viedään Suomesta muu maailmaan (ks. tässä), kyllä olisi parantamisen varaa, sillä Suomen top-40 vientituotelistasta tulee mieleen raaka-ainevientimaa. Suomen paperi on toki laadukasta, samoin metallituotteet, mutta jos maan vienti riippuu siitä, pitää yritysten johtajat katsoa peiliin, kun kannattaisi ehkä investoida innovaatioon ja tuotekehitykseen. Nuo tuotteet ovat näet hyvin pääomaintensiivisiä ja ei käy syyttää henkilöstökuluja “huonosta” kilpailukyvystä.

Tämän hetken hallitus romuttaa kotimaista kysyntää, jos nämä suunnitelmat menevät läpi, ja samoin kaataa todennäköisesti monin paikkoin kauppoja ja muita palveluja. Pahoittelen siitä, että nyt sekoitan eri kieltä tähän postauksen, mutta näin kirjoitin marraskuussa 2013:

– Finnish local governments have to find ways to replace the 1,1 billion euros in cuts of the funds that the government transfers to the local governments. This means local tax increases, budget cuts and cuts in personnel and/or services.

Thus, in this broad picture it is possible to see that local governments cannot in any way function as a counter-balance to budget cuts at the national level, i.e. investments decline. In many cases also jobs disappear and services become poorer. In the context of the tasks of local governments, this is something people feel directly – through tax increases and a decline in the level of services (think lay-offs of teachers, reduced health care services).

This way the Finnish, German and Dutch preferred policy of dealing with the Eurocrisis (“fiscal discipline”, otherwise known as “austerity”) comes in through the backdoor to worsen the economies of these supposed core countries. And this is beyond the woes of rising unemployment and bad news about Finnish and Dutch companies laying off people.

Myös tämä postaus vaikuttaa edelleen ajankohtaiselta (elokuu 2013).

Advertisements

Miksi liittokierros olisi huono?

Tässä kirjoituksessa pohdin, miksi Suomen talouden kannalta liittokierros olisi huono, kuten joskus mainittu. Mielestäni tämä on vahvasti poliittinen kysymys, jonka pitää olla avoin keskustelulle. Jotta päästään ytimeen, esitän kaksi pätkää jotka löysin viime päivien uutisista.

Yhteiskuntasopimus pähkinäkuoressa (lähde):

“Työmarkkinajärjestöiltä toivotaan esityksiä keinoista, joilla työn tuottavuus saadaan kasvuun.

Esillä on ollut muun muassa työajan pidennys, työaikapankit, työntekijöiden muutosturvan parantaminen ja yt-lain uudistaminen ja palkkojen alentaminen.

[…]

Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) on ajanut Suomen kilpailukyvyn parantamiseen tähtäävää yhteiskuntasopimusta. Tavoitteena on kasvattaa työn tuottavuutta laskemalla yksikkötyökustannuksia viidellä prosentilla.

Ja sitten SAK:n Lauri Lyly keskitettyjen ratkaisujen tärkeydestä (lähde):

“– Olemme tehneet kolme vuotta noin puolen prosentin palkkaratkaisuja. Kilpailijamaat tekevät kahden prosentin palkkaratkaisuja keskimäärin. Se tarkoittaa, että otamme 1,5 prosenttia kiinni kilpailukykyeroa joka vuosi.”

Mielestäni nämä kaksi uutispätkää kuvailevat hyvin Suomen talousajattelun kapeutta: Suomi voi kasvaa vain viennin voimalla ja palkkakustannuksista on pelkästään haittaa yrityksille.

En tässä nyt ala esittää monimutkaisia taloustieteellisiä malleja tai selityksiä vaan haluan näyttää pari kuvaa, josta ilmenee että em. ajatustapa on ihan pölöä. Sen jälkeen päästään taas puhumaan työmarkkinaneuvotteluista.

Kuva 1 (Data Eurostat, nama_10_gdp).

BKT jne

 

 

 

 

 

 

 

Tästä kuvasta, jonka data on otettu Eurostatista, näyttää mielestäni erittäin selkeästi, että vienti ei läheskään ole ainoa tekijä Suomen talouden kasvussa. Toki se on tärkeää, ei siinä mitään, mutta jos katsoo myös kauppataseen (karkeasti toki tässä kuvassa) sitten on selvä että Suomen talous ei nouse, koska enemmän rahaa virtaa ulkomaille (tuonnin kautta) kuin tulee sisään (viennin kautta).

Tässä kuvassa olen laittanut indeksit, joten voi lähinnä nähdä miten nämä tekijät ovat muuttuneet prosentteina verrattuna edellisvuonna. Seuraavassa kuvassa samat indikaattorit euromääräisenä (miljoonina euroina, sama datalähde).

Kuva 2.

BKT2

 

 

 

 

 

 

Taas tämä antaa vaan karkean kuvan ja ei läheskään kuvailee sektoritaseet (valtio, yksityinen, ulkomaa) niin hyvin kuin esim. Jussi Ahokkaan ja Lauri Holapan kirjassa tehdään. Pointtini on vaan osoittaa, että viennin tärkeyst Suomen taloudelle on todennäköisesti paljon pienempi kuin usein luullaan.

Tähän liittyy seuraava kysymys: jos vientitulot ovat vähemmän merkittäviä Suomen talouden kasvun kannalta kuin luullaan, sitten miksi on järkevää pyrkiä mahdollisimman pieneen palkankorotukseen keskitetyssä ratkaisussa? Nyt tullaan yllä olevan ajatustavan toiselle ongelmakohdalle: palkat ovat haittatekijä yrityksille.

Toki, yrityksille palkat ovat kuluerä. Mitä suurempi osa liikevaihtoa menee palkoille, sitä vähemmän jää voitolle. Mutta ajattele näin: Suomen kansalaisten tulolähde on useimmiten palkka, ei voitto/osingot. Mitä pienempi palkka, sitä pienempi ostovoima. Yllä olevassa kuvassa nähtiin, että Suomessa kotitalouksien kulutus on merkittävä osa BKT:ta. Palkkojen kaksoisrooli unohdetaan usein keskusteluista yksikkötyökustannuksista.

Sitten tulee mieleen vielä se, että suuri osa tätä kulutusta on kotimaista, joten edelleen pätee se, että minun kulutus on sinun tulolähde. Palvelualalla on suurin osa työntekijöitä naisia (suhde toki vaihtelee alakohtaisesti), joten nyt puhutaan hyvin karkeasti (ja hieman kärjistäen) siitä, että on tehty poliittinen valinta ‘hillitä’ naisten alojen palkat vientialojen hyväksi. Miten muka kauppojen tai sairaaloiden tai koulujen yksikkötyökustannuksia vaikuttaa niiden kilpailukykyyn (jos voi edes puhua niistä näiden alojen osalta!) ? Mitä niiden kilpailukyky on? Pelätäänkö hoitoshoppailua ? Ulkomaalaiset nettiruokakaupat? Nettikoulut, ruotsalaiset koulut?

Näiden pohdintojen yhteydessä päästään sitten siihen, että pitäisikö tulla keskitettyjä ratkaisuja vai ei. Varmaan voi keksiä syitä miksi pitää olla keskitetty ratkaisu. Ongelma ei kuitenkaan ole (pelkästään) Suomen palkkatasossa teollisuudessa, vaan Saksan talouspolitiikassa. Saksa on jo vuosia harjoittanut palkkarepressiota, jonka takia enimmäkseen ‘kilpailukykykuilu’ on päässyt syntymään esim. Suomen ja Saksan välissä. Saksa on hyvin aktiivisesti alentanut sen yksikkötyökustannuksia, käyttäen hyväksi sen Itä-Euroopan työpajat (Puola, Tsekki..) ja sisäisesti Hartz-reformit, mitkä ovat kovan käden kautta hillinyt ammattiyhdistysliikeen kykyä vaatia palkankorotuksia. Mutta vastaavasti sielläkin kotimainen kysyntä on kehittynyt heikosti (ja esim. ‘työskentelevien köyhien’ ryhmä on kasvanut). Saksan yksikkötyökustannukset, tai mitä useat kutsuvat ‘kilpailukyvyksi’ on kehittynyt näin, että EK:n mukaan ei mikään yhteiskuntasopimus auttaa paikata ‘Suomi-Saksa kisan’.

Ongelma on siis mielestäni vähintään kahdenlainen:

  1. Suomen hintakilpailukyky ei riipu pelkästään siitä mitä Suomessa sovitaan vaan lähinnä myös siitä mitä on Saksassa on tapahtunut. Siinä mielessä pitää olla iloisia siitä, että Saksassa kasvaa paineet korottaa palkkoja (lähes) täystyöllisyyden vuoksi. Ja sitä paitsi, teollisuudessa palkkakustannukset ovat usein jotain 10-15% kokonaiskustannuksista, eihän oikeasti luulla että malttilisella linjalla päästään rajusti parantamaan hintakipalukykyä? Suomessa on yrityksiä jotka pärjäävät hyvin nykyisellä palkkatasolla (esim. Wärtsilä, Kone, Konecranes..). Se on ehkä eräänlainen keppihevonen mutta Suomen teollisuuden pitää kilpailla laadulla ja innovaatiolla, ei hinnalla. Emme täällä voi kopioda Saksan mallia. Ei täällä ole mitään ‘Hinterland’ missä voi teettää osia. Ei täällä (onneksi vielä) ole matalapalkkatyö, mitä auttaa vientifirmojen kustannuksia. Tärkeintä kaikista – emme kai halua tehdä Suomesta työintensiivinen talous? Suomi on nimenomaan hyvä siinä fyysisen pääoman puolella.
  2. Kun valtaosa ihmisiä Suomessa on töissä siellä, missä ei viedä eikä tuoda mitään ja koko kilpailukyky-ja-tuottavuus-keskustelu tuntuu vähintään oudolta, miksi niidenkin ihmisten pitää myös saada maltilliset palkankorotukset – ostovoimahan ja kotimainen kysyntä pienenee – ? Onko se eräänlainen käänteinen solidaarisuus? Vai onko se osoitus siitä, että Suomen työmarkkinajärjestelmässä vaan on vientialojen blokki, missä on työnantajat ja työntekijät ja joiden preferenssit ja ajatustavat ovat edelleen valta-asemassa? Tässä mä näen (taas hieman kärjistäen) kovan ristiriidan: naisvaltaiset alat työllistyvät paljon enemmän ihmisiä kuin pääomaintensiiviset miesvaltaiset teollisuusalat, mutta ne edellämainitut eivät pääse esittämään vaihtoehtoista poltiiikkaa. Se olisi mielenkiintoista tutkia miksi.

Nämä ajatukset antavat minulle seuraavan johtopäätöksen: keskitetty ratkaisu on hyvin poliittinen päätös, ja siinä on selkeät voittajat ja hävijät. Liittokierros on, kuten monesti tutkimuskirjallisuudessa kuvailtiin, vaarallinen siinä mielessä että usein tulee isommat palkankorotukset. Sen voi varmaan jotenkin järjestää niin, että olisi eri tapaa neuvotella sektoreittain kuin ‘kaikki peräkkäin’ tms. Mutta mielestäni kotimaisten sektoreiden osalta liittokierros ei ole välttämättä katastrofi. Ei myöskään työnantajille. Ne kuitenkin haluavat että me ostetaan heidän tuotteet.

Tulevaisuudessa pohdin tätä asiaa enemmän.