Tag Archives: yhteiskuntasopimus

Kilpailukykysopimus osoittaa ay-liikkeen fragmentoitumisriskiä

[kielikorjattu versio tullee kunhan kerkiän]

Tässä vaiheessa päivää on selvää, että SAK:n hallitus on antanut “vihreän valon” “kilpailukykysopimukselle”. Postauksessa haluaisin piirtää suuret viivat siitä, miksi eri liitot päättivät olla neuvottelematta tästä uudesta sopimuksesta.

Aluksi kuitenkin tämä: niin kuin edellinen sopimus (Kasvu- ja Työllisyyssopimus) tälläkin sopimuksella on kamala Newspeak-mainen nimi: kilpailukykysopimus. Kuten eri tahot ovat todenneet jo, sopimuksessa on kaikenlaisia elementtejä, jotka ovat lopun lopussa palkka-alennusta. Joten kilpailukyky=palkka-alennus? PK-yrityksille asia on vähän eri ehkä, mutta nille firmoille, jotka “hoitavat” suurin osa Suomen vientiä, palkkakustannukset eivät juurikaan ole suurin ongelmaa.

Ajatukseni perustuvat tämän postauksen analyysissa tähän artikkeliin, missä selitetään, että sektori on joko “tradable” tai “non-tradable”. Siinä myös näytetään,  kuinka isot erot ovat näiden sektorien välissä jos puhutaan tuottavuudesta. Tämän lisäksi postaus perustuu tämän artikkelin havaintoon, että euroalueen ydinmaista (mihin Suomi luokitellaan) reaalit yksikkötyökustannukset selittävät hyvin marginaalisen osuuden kauppataseen vaihtelusta. Lyhyesti sanottu: yksikkötyökustannusten alennus ei tee kovin paljon viennille, ja sen lisäksi on monta talouden sektoria, jolle kotimainen tulotaso (ts. kotimainen kysyntä) on tärkeämpää.

Viikonlopun aikana ei tullut kovin paljon muutoksia siihen, mitkä liitot eivät lähde neuvottelemaan uudesta sopimuksesta: PAM, AKT, SEL ja Rakennusliitto – tämä viimeinen oman tiedotteen mukaan, koska “liitto neuvottelee uudet työehtosopimukset ensi talvena ennen nykyisen sopimuskauden umpeutumista. Näin ollen alalla ei ole tänä keväänä tarpeen käynnistää neuvotteluja työehtosopimusten muuttamiseksi. Rakennusliiton hallitus totesi niin ikään, että yhteiskuntasopimuksessa määritelty kilpailukykypaketti on jo käytössä rakennusalalla.” Tästä syystä todennäköisesti Rakennusliitto äänesti tyhjää.

SAK-laisista liittoista PAM edustaa palvelualaa, AKT kuljetus ja SEL Suomen Elintarviketyöläisiä (leipomo-, lihanjalostus-, maidonjalostus- ja teollisuus sekä virvoitusjuoma- ja panimoalalla). Suomen Lentoemäntä- Stuerttiyhdistys SLSY ei kuulu SAK:on mutta ei myöskään lähde neuvottelemaan “yhteiskuntasopimuksesta” koska se on tehnyt jo “kilpailukykysopimuksen Finnairin ja Blue1:n säästösopimusten muodossa”.

Mitä näissä on yhteistä? Rakennusliitto, PAM ja SEL edustavat sektoreita, jotka ovat ns. ei-vientialoja. AKT kuljetusliittona on hieman vienti- ja ei-vientialojen välissä ja myös eri tietokantojen luokittelussa näkyy, että kuljetus on joskus luokiteltu vientialana, joskus ei-vientialana. Tämä tietenkin riippuu siitä, millaista kuljetusta katsotaan – merikuljetus on enemmän vienti kuin maan sisäinen pakettikuljetus tai bussikuljetus. Kuljetusalalla olisi varmaan viisasta katsoa eroja sektorin sisällä, ja siten AKT:n osalta sisäinen valtatasapaino näiden eri alasektorien välissä.

Ammattiliitot edustavat jäsententä. Suomen keskusteluissa on viime päivinä puhunut paljon siitä, että onko ammattiliitoilla liikaa valtaa, tai ajattelevatko ne vaan omia etuja yms. En sitä täällä käsittele sen enempää, koska se on iso kysymys. Mitä mä tässä kyllä sanon, on, että on mielestäni hyvää, että jotkut ammattiliitot haastavat elinkeinoelämän ja politiikan hokemaa mantraa kilpailukyvystä – olkoon se sitten sen kautta, että PAM, AKT ja SEL eivät tule mukaan soveltamaan “kilpailukykysopimusta”. Kuten taloustieteissä ihan hyvin tiedetään, on palkalla kaksi puoli: se on kuluerä mutta myös tulolähde. Ilman palkat ei tuloja yrityksille. Tässä se on myös ihan samaa ostetaanko tuotteet/palvelut julkiselta tai yksityiseltä puolelta – tulo on tulo. Tästä syystä on niin tuhoisa mitä Sipilä & co haluavat: palkka-alennus tarkoittaa hyvin varmasti kotimaisen kysynnän lasku, vaikka on hyvin epävarmaa hyötyykö teollisuus palkka-alennuksesta (mm. koska palkkakustannukset ovat vain pieni osa kokonaiskustannuksista).

Tästä toiveajattelusta voi myös “syyttää” teollisuusliitot: Metalliliitto ja Paperiliitto yms tulevat mukaan tähän “kilpailukykysopimukseen” vaikka niiden jos kukaan pitäisi tietää, että pääomaintensiivisessä teollisuudessa palkkakustannukset eivät yhtäkkiä aiheuta ihmeitä – Suomen vienti riippuu todella kovasti maailmantaloudesta eikä palkka-alennus muutu siihen pätkääkään.

Lyhyesti voi siis hyvin ymmärtää, miksi PAM, AKT ja SEL eivät hyväksyneet “kilpailukykysopimusta”. On tässä mielessä yllättävää, että Ylen Uosukainen ei tunnista PAMin syytä tähän (viime vuosien säästökuripolitiikka on syönyt kovin paljon kotimaista kysyntää). Mutta mitäs JHL, Super, TeHy ja muut julkisen sektorin liitot? Veikkaan, että nämä liitot ovat olleet jo valmiiksi heikossa asemassa EU:n asettamien budjettirajoitusten takia, eikä tällä hetkellä ehkä ole tarpeeksi vastavoimaa hallitukselle (kun on tehty jo niin monta kipeitä päätöksiä).

Voimme puhua yleissitovuudesta ja pitää myös puhua miten työehtosopimukset sopivat PK-yrityksille, mutta sielläkin voi olla, että suuri vaikutus on kotimaisella tai ulkomaisella kysynnällä, ei niinkään palkkatasolla. PK-yrityksille on kyllä tärkeää keksiä jotenkin joustavammat sovellukset, kun TESis ovat sinänsä tietenkin enemmän suurten teollisuusalojen instrumentti. Tästä joskus myöhemmin.

Luulen myös, että ne liitot jotka äänestivät neuvottelemisen puolesta, halusivat “pelastaa nykyistä systeemiä”. Suomen työmarkkinasuhteiden järjestelmässä on jo monta liikkuvaa palaa (EK:n epäselvä rooli tulevaisuudessa, paikallisen sopimisen neuvottelut yms) joten ehkä yksi kriisi lisää olisi aivan liikaa. En tässä nyt kommentoi uuden sopimuksen sisältöä, se jää toiselle kerralle.

Advertisements

Yhteiskuntasopimus, jälleen

Ilmeisesti on löydetty taas “tahtotila” ryhtyä neuvotella yhteiskuntasopimusta. Lycka till.

Tästä YLE:n uutisista pisti silmään seuraavaa kappaletta:

Hänen [Lauri Lylyn] mukaansa SAK:n tavoitteena on myös estää työsopimuslakiin kaavaillut määräaikaisissa työsuhteissa olevia koskevat heikennykset sekä työehtosopimuksiin liittyvät heikennykset.

En tiedä mitä on kaavailtu, mutta mietin vaan, miten nämä kaavailut suhtautuvat Mä䄄rä„aikaista ty”ötä„ koskeva puitesopimukseen (Council Directive 1999/70/EC of 28 June 1999)

Syrjim„tt”myyden periaate (4 lauseke)
1. Mä䄄r„aikaisiin työ”ntekijö”ihin ei saa soveltaa epä„edullisempia ty”öehtoja kuin vastaaviin vakituisiin ty”öntekijö”ihin
pelkä„stä䄄n siksi, ett„ heillä„ on mä䄄rä„aikainen ty”ösopimus tai työ”suhde, ellei siihen ole asiallisia syitä„.

Käsittääkseni Suomessa on aika tiukka juridinen käytäntö siitä, milloin työsopimus saa olla määräaikainen.

Onko Oikeusministeri kuullut asiantuntijoita vai onko tämä taas mennyt sillä pohjalla, että halutaan jotain katsomatta onko se mahdollista?

Yhteiskuntasopimus kaatui – mitä nyt?

Mediassa vilisee jo kaikenlaisia visioita siitä, mitä nyt tapahtuu työmarkkinasuhteissa kun “yhteiskuntasopimus” kaatui. Haluan ensin taas kerran korostaa, että tämä oli oikeasti pyrkimus saada jonkinlaisen keskitetyn sopimuksen aikaiseksi – termi yhteiskuntasopimus kuuluu poliittiseen filosofiaan.

Nyt on kaaos. Sitten (osittain nyt jo) tulee syyttelevät sormet – syyllisiä etsitään. Seuraavaksi tulee..mitä?

Olen miettinyt näitä neuvotteluja koko ajan, ja siinä on ollut ihan avain epäonnistumiseen edessä: Sipilän pakkolaki-idea on ollut täydellinen kannustin EK:lle antaa neuvottelut kariutua. Mieti vaan, ne pakkolait heikentävät työntekijän asemaa. Sen lisäksi, että tämä näyttää sopivan EK:n kilpailukykyagendalle, se on myös erittäin kätevä, kun EK voi nyt väittää, että ammattiliitot ovat itse syyllisiä siihen, että niiden jäsenten asema heikkenee. (On ihan eri kysymys, auttavatko pakkolait tai yhteiskuntasopimus yhtään kilpailukykyyn).

Joten mä näen seuraavan tapahtuvan (in abstracto ainakin):

  1. pakkolait tulevat jotenkin (ellei kaadu perustuslain asioista)
  2. sektorikohtaiset neuvottelut tuottavat korkeat palkankorotukset ja paljon lakkoja
  3. EK luulee, että kun keskitettyjen sopimusten tie on nyt suljettu pois, 2. kohdan seuraukset antavat ohjenuoran kohti aidot paikalliset neuvottelut
  4. Ammattiliitot eivät hyväksyisi tätä, mutta EK yrittää entistä kovemmin saada sen tahtoa läpi ja kun se saa nyt voiton, ehkä tämä merkitsisi ay-liikkeen merkittävä heikkeneminen, siitä huolimatta, että tulee todennäköisesti lisää jäseniä.
  5. Joka tapauksessa yhteiskuntarauha on todennäköisesti pitkään pois tästä syystä.

Keskeinen asia on kohta 3. Sektorikohtaiset neuvottelut tuottavat korkeat palkankorotukset (tai korkeampi kuin paikallisissa tai keskitetyissä). Olen kahden ajatuksen välillä: joko EK tekee täsmälleen samaa mokaa kuin vuonna 2008 (kun “TUPO kuoli”) tai tämä on erittäin harkittu taktinen voitto.

Ei ainakaan hyvältä näyttää työmarkkinasuhteille!

Miksi liittokierros olisi huono?

Tässä kirjoituksessa pohdin, miksi Suomen talouden kannalta liittokierros olisi huono, kuten joskus mainittu. Mielestäni tämä on vahvasti poliittinen kysymys, jonka pitää olla avoin keskustelulle. Jotta päästään ytimeen, esitän kaksi pätkää jotka löysin viime päivien uutisista.

Yhteiskuntasopimus pähkinäkuoressa (lähde):

“Työmarkkinajärjestöiltä toivotaan esityksiä keinoista, joilla työn tuottavuus saadaan kasvuun.

Esillä on ollut muun muassa työajan pidennys, työaikapankit, työntekijöiden muutosturvan parantaminen ja yt-lain uudistaminen ja palkkojen alentaminen.

[…]

Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) on ajanut Suomen kilpailukyvyn parantamiseen tähtäävää yhteiskuntasopimusta. Tavoitteena on kasvattaa työn tuottavuutta laskemalla yksikkötyökustannuksia viidellä prosentilla.

Ja sitten SAK:n Lauri Lyly keskitettyjen ratkaisujen tärkeydestä (lähde):

“– Olemme tehneet kolme vuotta noin puolen prosentin palkkaratkaisuja. Kilpailijamaat tekevät kahden prosentin palkkaratkaisuja keskimäärin. Se tarkoittaa, että otamme 1,5 prosenttia kiinni kilpailukykyeroa joka vuosi.”

Mielestäni nämä kaksi uutispätkää kuvailevat hyvin Suomen talousajattelun kapeutta: Suomi voi kasvaa vain viennin voimalla ja palkkakustannuksista on pelkästään haittaa yrityksille.

En tässä nyt ala esittää monimutkaisia taloustieteellisiä malleja tai selityksiä vaan haluan näyttää pari kuvaa, josta ilmenee että em. ajatustapa on ihan pölöä. Sen jälkeen päästään taas puhumaan työmarkkinaneuvotteluista.

Kuva 1 (Data Eurostat, nama_10_gdp).

BKT jne

 

 

 

 

 

 

 

Tästä kuvasta, jonka data on otettu Eurostatista, näyttää mielestäni erittäin selkeästi, että vienti ei läheskään ole ainoa tekijä Suomen talouden kasvussa. Toki se on tärkeää, ei siinä mitään, mutta jos katsoo myös kauppataseen (karkeasti toki tässä kuvassa) sitten on selvä että Suomen talous ei nouse, koska enemmän rahaa virtaa ulkomaille (tuonnin kautta) kuin tulee sisään (viennin kautta).

Tässä kuvassa olen laittanut indeksit, joten voi lähinnä nähdä miten nämä tekijät ovat muuttuneet prosentteina verrattuna edellisvuonna. Seuraavassa kuvassa samat indikaattorit euromääräisenä (miljoonina euroina, sama datalähde).

Kuva 2.

BKT2

 

 

 

 

 

 

Taas tämä antaa vaan karkean kuvan ja ei läheskään kuvailee sektoritaseet (valtio, yksityinen, ulkomaa) niin hyvin kuin esim. Jussi Ahokkaan ja Lauri Holapan kirjassa tehdään. Pointtini on vaan osoittaa, että viennin tärkeyst Suomen taloudelle on todennäköisesti paljon pienempi kuin usein luullaan.

Tähän liittyy seuraava kysymys: jos vientitulot ovat vähemmän merkittäviä Suomen talouden kasvun kannalta kuin luullaan, sitten miksi on järkevää pyrkiä mahdollisimman pieneen palkankorotukseen keskitetyssä ratkaisussa? Nyt tullaan yllä olevan ajatustavan toiselle ongelmakohdalle: palkat ovat haittatekijä yrityksille.

Toki, yrityksille palkat ovat kuluerä. Mitä suurempi osa liikevaihtoa menee palkoille, sitä vähemmän jää voitolle. Mutta ajattele näin: Suomen kansalaisten tulolähde on useimmiten palkka, ei voitto/osingot. Mitä pienempi palkka, sitä pienempi ostovoima. Yllä olevassa kuvassa nähtiin, että Suomessa kotitalouksien kulutus on merkittävä osa BKT:ta. Palkkojen kaksoisrooli unohdetaan usein keskusteluista yksikkötyökustannuksista.

Sitten tulee mieleen vielä se, että suuri osa tätä kulutusta on kotimaista, joten edelleen pätee se, että minun kulutus on sinun tulolähde. Palvelualalla on suurin osa työntekijöitä naisia (suhde toki vaihtelee alakohtaisesti), joten nyt puhutaan hyvin karkeasti (ja hieman kärjistäen) siitä, että on tehty poliittinen valinta ‘hillitä’ naisten alojen palkat vientialojen hyväksi. Miten muka kauppojen tai sairaaloiden tai koulujen yksikkötyökustannuksia vaikuttaa niiden kilpailukykyyn (jos voi edes puhua niistä näiden alojen osalta!) ? Mitä niiden kilpailukyky on? Pelätäänkö hoitoshoppailua ? Ulkomaalaiset nettiruokakaupat? Nettikoulut, ruotsalaiset koulut?

Näiden pohdintojen yhteydessä päästään sitten siihen, että pitäisikö tulla keskitettyjä ratkaisuja vai ei. Varmaan voi keksiä syitä miksi pitää olla keskitetty ratkaisu. Ongelma ei kuitenkaan ole (pelkästään) Suomen palkkatasossa teollisuudessa, vaan Saksan talouspolitiikassa. Saksa on jo vuosia harjoittanut palkkarepressiota, jonka takia enimmäkseen ‘kilpailukykykuilu’ on päässyt syntymään esim. Suomen ja Saksan välissä. Saksa on hyvin aktiivisesti alentanut sen yksikkötyökustannuksia, käyttäen hyväksi sen Itä-Euroopan työpajat (Puola, Tsekki..) ja sisäisesti Hartz-reformit, mitkä ovat kovan käden kautta hillinyt ammattiyhdistysliikeen kykyä vaatia palkankorotuksia. Mutta vastaavasti sielläkin kotimainen kysyntä on kehittynyt heikosti (ja esim. ‘työskentelevien köyhien’ ryhmä on kasvanut). Saksan yksikkötyökustannukset, tai mitä useat kutsuvat ‘kilpailukyvyksi’ on kehittynyt näin, että EK:n mukaan ei mikään yhteiskuntasopimus auttaa paikata ‘Suomi-Saksa kisan’.

Ongelma on siis mielestäni vähintään kahdenlainen:

  1. Suomen hintakilpailukyky ei riipu pelkästään siitä mitä Suomessa sovitaan vaan lähinnä myös siitä mitä on Saksassa on tapahtunut. Siinä mielessä pitää olla iloisia siitä, että Saksassa kasvaa paineet korottaa palkkoja (lähes) täystyöllisyyden vuoksi. Ja sitä paitsi, teollisuudessa palkkakustannukset ovat usein jotain 10-15% kokonaiskustannuksista, eihän oikeasti luulla että malttilisella linjalla päästään rajusti parantamaan hintakipalukykyä? Suomessa on yrityksiä jotka pärjäävät hyvin nykyisellä palkkatasolla (esim. Wärtsilä, Kone, Konecranes..). Se on ehkä eräänlainen keppihevonen mutta Suomen teollisuuden pitää kilpailla laadulla ja innovaatiolla, ei hinnalla. Emme täällä voi kopioda Saksan mallia. Ei täällä ole mitään ‘Hinterland’ missä voi teettää osia. Ei täällä (onneksi vielä) ole matalapalkkatyö, mitä auttaa vientifirmojen kustannuksia. Tärkeintä kaikista – emme kai halua tehdä Suomesta työintensiivinen talous? Suomi on nimenomaan hyvä siinä fyysisen pääoman puolella.
  2. Kun valtaosa ihmisiä Suomessa on töissä siellä, missä ei viedä eikä tuoda mitään ja koko kilpailukyky-ja-tuottavuus-keskustelu tuntuu vähintään oudolta, miksi niidenkin ihmisten pitää myös saada maltilliset palkankorotukset – ostovoimahan ja kotimainen kysyntä pienenee – ? Onko se eräänlainen käänteinen solidaarisuus? Vai onko se osoitus siitä, että Suomen työmarkkinajärjestelmässä vaan on vientialojen blokki, missä on työnantajat ja työntekijät ja joiden preferenssit ja ajatustavat ovat edelleen valta-asemassa? Tässä mä näen (taas hieman kärjistäen) kovan ristiriidan: naisvaltaiset alat työllistyvät paljon enemmän ihmisiä kuin pääomaintensiiviset miesvaltaiset teollisuusalat, mutta ne edellämainitut eivät pääse esittämään vaihtoehtoista poltiiikkaa. Se olisi mielenkiintoista tutkia miksi.

Nämä ajatukset antavat minulle seuraavan johtopäätöksen: keskitetty ratkaisu on hyvin poliittinen päätös, ja siinä on selkeät voittajat ja hävijät. Liittokierros on, kuten monesti tutkimuskirjallisuudessa kuvailtiin, vaarallinen siinä mielessä että usein tulee isommat palkankorotukset. Sen voi varmaan jotenkin järjestää niin, että olisi eri tapaa neuvotella sektoreittain kuin ‘kaikki peräkkäin’ tms. Mutta mielestäni kotimaisten sektoreiden osalta liittokierros ei ole välttämättä katastrofi. Ei myöskään työnantajille. Ne kuitenkin haluavat että me ostetaan heidän tuotteet.

Tulevaisuudessa pohdin tätä asiaa enemmän.